Agility on the road – eli kuinka yhdistää vanlife ja koiraurheilu

Rakkaudesta lajiin vuodesta 2003

Aloitin agilityharrastuksen aikoinaan ensimmäisen koirani, borderterrieri Artun kanssa ollessani 13-vuotias. Tuosta Kemin Koiraharrastajat ry:n alkeiskurssista on ehtinyt hujahtaa jo lähes 19 vuotta (?!).

Sittemmin vuodet ovat vierineet ja elämäntilanteet sekä asuinpaikkakunnat muuttuneet. Ja onpahan itse lajikin ehtinyt tässä vuosien varrella kokea melkoisia muutoksia. Kahdesta ensimmäisestä agilitykumppanistani olen joutunut jo luopumaan Artun ja Totin siirryttyä ajasta ikuisuuteen.

Rakkaus agilitya kohtaan on kuitenkin säilynyt. Laji on kulkenut tiiviisti matkassa elämässäni tähän päivään saakka tuoden iloa, yhdessä tekemisen riemua sekä sopivasti haastetta sekä minun että koirieni elämään.

Päätös siirtyä liikkuvaan elämäntyyliin ja lähteä reissaamaan Eurooppaan retkeilyautolla tiesi väistämättä muutosta myös agility-harrastukseemme. 

Ymmärsin, että lajin treenaaminen ja sen parissa kisaaminen tulisi vääjäämättä käymään totuttua epäsäännöllisemmäksi. Tämä fakta minun oli pakko hyväksyä, vaikka se hieman kirpaisikin: käsissäni kun oli nuori, lupaava, vauhdikas ja äärimmäisen motivoitunut agilitylupaus Vasco (Funky Fellow’s Target Man). Vasco saavutti virallisiin kisoihin vaadittavan 18 kuukauden iän matkatessamme eteläisessä Ranskassa marraskuussa 2021.

Heinäkuussa 10 vuotta täyttävä Torres (Mel Arctic Torres The Top) sen sijaan on jo hyvin kokenut ja varma agilitykonkari. Ikä ei juurikaan vielä Torreksen jäsenissä saati pääkopassa paina, ja intoa ja menohalua herralla riittää kuin nuorella pojalla. Torreksen kanssa meillä on vahva yhteinen sävel ja pystymme kisaamaan yhdessä, vaikka säännöllisiä treenituokiota olisikin ollut viime aikoina harvemmin.

En ollut valmis elämäntapamuutoksemme edessä hylkäämään mainiota yhteistä harrastustamme, josta sekä minä että lahjakkaat ja motivoituneet koirani niin suuresti nautimme. 

Mutta miten meiltä tulisi onnistumaan agilityn treenaaminen muualla Euroopassa, sellaisissa maissa kuten Ranska tai Espanja? Miten onnistuisin järjestämään meille reissumme lomassa treenituokioita, jotta pääsemme Vascon kanssa kehittämään ja Torreksen kanssa ylläpitämään osaamistamme ja yhteistä tekemistämme? 

No, sole muutaku mennä ja ottaa selvää!

Kuten postauksestani tulee käymään ilmi (spoileri!), lajin kansainvälinen harrastaminen ei ole liikkuvan elämäntavan omaavalle lainkaan mahdotonta. Toki harrastamisensa eteen joutuu näkemään huomattavastikin ekstravaivaa, eikä vieraiden kielten, kuten ranskan tai espanjan, perusteiden hallitsemisestakaan haittaa ole. 

Kielitaitoa enemmän homma on kuitenkin loppupeleissä kiinni avoimesta mielestä, rohkeasta asenteesta sekä ripauksesta heittäytymiskykyä ja ennakkoluulottomuutta.

Agilityn treenaus

Ranska

Ennen Ranskanmaalle saapumistamme meillä oli takana kaksi onnistunutta treenituokiota Belgiassa. Olin ”sattunut” paikalle Bruggen lähettyvillä järjestettyihin paikallisiin agilitykilpailuihin, jossa luokseni oli tullut oitis juttelemaan täkäläinen agilitykouluttaja ja -kilpailija Stefaan (Mr Bee & friends -agility). 

Muutamaa päivää myöhemmin Stefaan oli tarjonnut meille huippu mukavan ja hyödyllisen ohjatun treenituokion kentällään hyvin kohtuulliseen hintaan. Seuraavana päivänä olimme saaneet vielä käyttää hänen kenttäänsä itsenäiseen treenaamiseen.

Belgiassa käyneen hyvän lykyn innostamana ajattelin jatkaa samaan malliin Ranskassa. Selvitin Google Mapsin avulla paikalliset agilityseurat (lähes aina lähistöltä löytyi vähintään yksi), ja päätimme yksinkertaisesti karauttaa paikalle Transitillamme tsekkaamaan meininkiä, esittäytymään ja tiedustelemaan treenimahdollisuuksia.

Ranskassa tapaamani paikalliset treenaajat torppasivat kuitenkin treeniaikeemme. He vetosivat siihen, että agilitykenttää saavat käyttää ainoastaan seuran rekisteröityneet jäsenet. 

Muutamat pakit saatuani päätin muuttaa lähestymistaktiikkaa.

Niin sanotusti puskista paikan päälle ilmestymisen sijaan aloin ottaa ensikontaktin ja esittäytymään agilityseuroille Facebookin messengerin välityksellä.

Järkeilin, että tällä tavoin saisin mitä luultavimmin keskusteluyhteyden seuran lajivastaavaan, tai johonkin muuhun ”korkeampaan tahoon”. Sellaiseen, joka osaisi todennäköisesti ottaa rivijäsentä paremmin kantaa siihen, olisiko tällainen poikkeuksellinen treenituokio mahdollista toteuttaa.

Toisekseen myönnettäköön, että ranskan kielen kirjallinen ilmaisuni on huomattavasti suullista vahvempaa (ja myös Google Kääntäjä jeesaa tarpeen mukaan). Tunnen olevani kielitaitoni suhteen huomattavasti varmemmilla vesillä, kun ei tarvitse yrittää sönköttää aikeitaan ranskaksi face à face, vaan sen sijaan pystyn esittelemään itseni sekä asiani huolellisesti laaditun kirjoitetun viestin välityksellä. 

Lisäksi päätin kokeilla onneani kansainvälisen Agility Europe -facebook-ryhmän kautta. Kirjoitin ryhmään julkaisun (tällä kertaa englanniksi), jossa esittelin itseni ja tiedustelin, josko kenelläkään olisi vinkata treenimahdollisuuksista Ranskassa olomme aikana. 

Tiedusteluni poiki lyhyessä ajassa useita vastauksia agilityharrastajilta ja -kouluttajilta. Sain heiltä runsaasti vinkkejä ja tarjouksia treenimahdollisuuksiin liittyen ympäri maata.

Taktiikan vaihdoksen jälkeen meillä oli lopulta kahden kuukauden aikana vajaat kymmenen kappaletta mukavia treenikertoja eri puolilla Ranskaa: joitakin kertoja agilityseurojen kentillä yhdessä paikallisten treenaajien kanssa ja muutama kappale yksityiskouluttajien kentillä.

Treenikielenä seurojen agilitytreeneissä toimi ranska; ranskalaiset kun eivät pääsäännön mukaan juurikaan englantia ymmärrä saati puhu.

Onnistuinpa muutamana keskiviikkona saamaan treenipaikan myös Sev La Mozucan treeneistä Auterivestä, Tolousen lähistöltä. Sev on yksi Ranskan agilityn kärkinimistä ja edustanut maataan useamman kerran myös kansainvälisellä tasolla. 

Ennen treenejä Seville oli mahdollista esittää toiveita treenin suhteen, ja jokaiselle koirakolle räätälöitiin tämän omaa taitotasoa vastaava rataharjoitus. Treeniaikaa oli ruhtinaallisesti per koira (käytännössä niin paljon kuin vain jaksoi juosta) ja tämä neljän koirakon ryhmässä noin kolmen tunnin aikana toteutettu huipputason lysti kustansi vain reilut parikymppiä kerralta.

Lisäksi Ranskan treeneistä jäi hauskana – ja ah niin stereotypisen ranskalaisena – yksityiskohtana mieleen, kuinka Cannesissa siemailimme agility-treenien päätteeksi treeniporukalla Bollingerin shampanjaa. 

Espanja

Espanjassa päätin jatkaa treenimahdollisuuksien metsästystä valmiiksi testatulla ja hyväksi todetulla tavalla. Selvitin Google Mapsin avulla paikalliset agilityseurat, menin näiden Facebook-sivuille ja laitoin messengerin kautta tiedustelua treenausmahdollisuudesta siinä vaiheessa kun oli selvillä, milloin suurin piirtein tulisimme liikkumaan lähistöllä. 

Säästin itseltäni aikaa ja vaivaa luomalla tätä tiedustelua varten puhelimeeni espanjan kielellä ns. viestipohjan, jota sitten nopeasti muokkasin kulloinkin tarpeellisilta osin (lähinnä ajankohdan ja paikkakunnan osalta).

Agilityseuroista reagoitiin viestiini melkeinpä joka kerta, eikä saamani vastaus ollut koskaan kielteinen. Lähinnä aikataulusyistä kaikki treenitiedustelut eivät kuitenkaan lopulta johtaneet treeneihin. 

Sainkin kokea tammikuussa (joulukuussa pidetyn treenitauon sekä vuodenvaihteen sairastelujen jälkeen) useamman mukavan ja antoisan treenikerran espanjalaisten agilityseurojen vieraana heidän treeneissään. 

Kieli oli Sevillan seuraa lukuun ottamatta treeneissä espanja, mikä oli toisaalta ihan virkistävää. Pääsinpä kunnolla vetreyttämään melko pahan ruosteen peitossa olevaa suullista espanjan kielitaitoani!

Koiraurheilua ja kulttuurillisia kohtaamisia

Sekä Ranskassa että Espanjassa olen tarjoutunut joka kerta maksamaan mielelläni treenimahdollisuudesta. Agilityseuroissa on lähes aina kieltäydytty ottamasta minulta minkäänlaista rahallista korvausta vastaan. Yksityiskouluttajien treeneistä sekä fasiliteettien käytöstä olen toki aina suorittanut korvauksen. 

Tunnen suurta kiitollisuutta kaikkia niitä seuroja sekä lajin harrastajia ja kouluttajia kohtaan, jotka ovat vieraanvaraisesti tarjonneet minulle (tuntemattomalle, kieltä kunnolla osaamattomalle satunnaiselle ulkomaalaiselle reissaajalle) sekä koirilleni mahdollisuutta yhteiseen treenituokioon – joko kokonaan veloituksetta, tai hyvin kohtuullista korvausta vastaan.

Jokainen treenikerta on ollut paitsi antoisa harrastustuokio, niin samalla myös hieno kokemus sekä sosiaalinen ja kulttuurillinen elämys!

Kilpailut

Yleisfiilis 

Tiivistettynä Ranskan agilitykisoja voisi luonnehtia kaiketi seuraavasti: Meininki on jokseenkin seremoniallista, hyvin organisoitunutta, jämptiä ja virallista.

Tuomari piti kisojen alkajaisiksi avajaispuheen. Myös palkintoseremoniassa kuultiin lyhykäinen puhe tai pari.

Kilpailupäivä on Ranskassa täsmällisesti aikataulutettu ja keskellä päivää kisoissa on tunnin tauko: Täytyyhän ranskalaisen saada nauttia rauhassa kolmen ruokalajin lounas kisapäivänäkin!

Espanjassa sen sijaan yleinen mentaliteetti vaikuttaa olevan tiivistettynä ”ei se ole niin justiinsa”.

Ehdin Ranskassa kuulla varoittavia tarinoita niin tai näin organisoiduista espanjalaisista kisoista. Kuten, että kisat saattavat alkaa täysin ennalta ilmoitetusta ajasta poiketen. Espanjassa on tapana ilmoittaa ainoastaan kilpailujen aloitusaika, ja tämän jälkeen homma etenee siinä tahdissa kuin se etenee. Joskus paikan päällä ollaan oltu kisaamassa vielä keskellä yötä.

Kuitenkin Espanjan Jerezissä kilpaillessani kilpailut soljuivat eteenpäin hyvinkin ripeästi. Kisat käytiin kahdella kentällä, ja jämptin oloinen tuomari oli suunnitellut radat muunnettavaksi hyvinkin nopeasti siten, että pari kertaa teki ihan kiirettä ehtiä koiran jäähdyttelystä seuraavaan rataantutustumiseen.

Harvinaista suomalaisittain oli se, että Espanjassa kilpailut starttasivat ensimmäisenä kisapäivänä vasta neljän aikoihin iltapäivällä. Ennen virallisia kisoja kilpailivat lauantaina möllit, eli aloittelevat koirakot hyppy- ja putkiesteistä muodostetulla epävirallisella radalla. 

Kilpailujen määrä ja kisakalenteri

Ranska on eurooppalaisella – ja jopa maailmanlaajuisella – skaalalla agilityn kärkimaita. Tämän päättelin jo paikan päällä maan agilityseurojen sekä maassa järjestettävien agilitykilpailujen määrästä.

Ranskassa järjestetään agilitykisoja valtavat määrät. Esimerkiksi maaliskuussa 2022 kilpailuja on toistasataa ympäri maata. Kaikki kilpailut löytyvät helposti ja keskitetysti sportscanins.fr -sivustolta calendrier-linkin takaa. Sivusto taitaa valitettavasti olla ainoastaan ranskaksi. 

Espanjan kisakalenteria sain etsiä jonkin aikaa, ennen kuin löysin sen täältä RSCE:n sivuilta (kohdasta Pruebas –> Calendarios). Heti ensi vilkaisulta kalenterista ilmenee, että kilpailuja järjestetään Espanjassa huomattavasti Ranskaa vähemmän, mutta samalla kuitenkin ihan kohtuullisesti. 

Espanjan sivustolle ilmestyi vihdoin helmikuun puolivälin paikkeilla kauden 2022 ensimmäisen puoliskon kilpailukalenteri. Ranskan kalenterissa puolestaan on ollut listattuna kaikki vuoden 2022 kilpailut jo hyvän aikaa.

Ilmoittautuminen

Ranskassa kilpailut ovat suosittuja ja niihin otetaan vain tietty maksimimäärä osallistujia. Suosituimpiin kilpailuihin on syytä ilmoittautua parikin kuukautta ennen kilpailujen ajankohtaa varmistaakseen paikkansa karkeloissa. 

Peruutusten tapahtuessa myös jonotuslistalta on mahdollista lunastaa paikkansa kilpailuihin. Järjestäjältä ilmestyy jossain vaiheessa ilmoittautumisen jälkeen sähköpostia, josta ilmenee, onko ilmoittautunut päässyt koirineen varsinaiselle osallistujalistalle, vai joutuuko paikkaansa jonottamaan.

Ilmoittautuminen kisoihin tapahtuu sportscanins.fr -sivustolla. Ennen kilpailuihin ilmoittautumista tulee sivustolle rekisteröidä itselleen käyttäjätunnus ja tämän jälkeen syöttää järjestelmään sekä ulkomaisen ohjaajan että koiran tiedot. Tämä osio on muistaakseni englanninkielinen.

Kun omat ja koiran tiedot on kerran syötetty sivustolle asianmukaisesti, on kisoihin ilmoittautuminen tämän jälkeen helppoa ja nopeaa.

Ranskassa on tapana, että ratoja on kisapäivän aikana kolme per tasoluokka. Yksi ja sama ilmoittautuminen ja kisamaksu oikeuttaa kaikkiin kolmeen rataan – vain yhdelle tai kahdelle radalle ilmoittautuminen ei ole siis mahdollista.

Starttimaksu on hämmentävän edullinen; 14-16 euroa, jolla kisaa tosiaan kaikki kolme starttia (yleensä kaksi agilityrataa ja yhden hyppyradan).

Osallistuakseen virallisiin agilitykilpailuihin koiran pitää muuten Ranskassa osoittaa jonkinlaisella alkutestillä hallitsevansa kaikki esteet ja olevansa näin ollen ns. kisakelpoinen. Tämä sääntö ei kuitenkaan koske ulkomaisen lisenssin alla kilpailevia koiria.

Espanjalaisessa kisakalenterissa ei tietenkään ollut Ranskan tavoin kätevästi linkkiä, jonka kautta olisi päässyt helposti ilmoittautumaan haluamiinsa karkeloihin. Sainkin selvitellä hyvän aikaa, miten ilmoittautuminen Espanjassa järjestettäviin kisoihin käytännössä onnistuu. 

Lopulta selvisi, että osallistuakseen kisoihin järjestävälle taholle voi lähettää kaikessa yksinkertaisuudessaan sähköpostilla omat ja koiransa tiedot ja odotella tämän jälkeen mahdollisia lisäohjeita. Yleensä ilmoittautumisaika umpeutuu noin viikko ennen kisoja.

Yleensä käytäntönä kuulemma on, että agility-seuran puheenjohtaja ilmoittaa keskitetysti oman seuransa osallistujat kisoihin. Puheenjohtaja suorittaa usein seuran jäsenten puolesta keskitetysti myös starttimaksut. 

Kätevää vaiko ei, mutta meitä ulkomaisella lisenssillä kisaavia käytäntö ei kuitenkaan luonnollisesti koske.

Espanjassa ratoja on päivän aikana tyypillisesti kaksi per tasoluokka. Samoin kuin Ranskassa yksi kisamaksu sisältää molemmat startit. Tyypillisesti toinen radoista on hyppyrata. 

Toisen koiran ilmoitti mukaan ensimmäistä edullisemmin ainakin Jerezissä kisatessamme. Maksoin kahden koiran kahdeksasta startista Jerezissä yhteensä 40 euroa, eli lystille tuli hintaa huimat viisi euroa per startti.

Kun yritin loppuvuodesta 2021 ilmoittautua erään katalonialaisen agilityseuran järjestämiin kilpailuihin, en löytänyt mistään (Google, seuran kotisivut, Facebook-sivut…) ajan tasalla olevaa seuran sähköpostiyhteystietoa. Kun en muutakaan keksinyt, päädyin lopulta lähettämään tiedot ilmoittautumista varten whatsapp-viestillä kennelkerhon yhteystiedoista löytyvään puhelinnumeroon. 

Viestin vastaanottaja kuittasi pian, että välittää tiedusteluni ilmoittautumisesta eteenpäin kilpailuista vastaavalle taholle. Aavistin oikein: Seuran taholta ei palattu koskaan asiaan ja kisat ja Barcelonan liepeillä jäivät osaltamme odottamaan seuraavaa kertaa.

Toisen kerran yrittäessäni ilmoittautua kisoihin Sevillaan sain viestin, jossa ilmoitettiin että kisat ovat peruttu ja kummasteltiin, ettei tätä tietoa oltu päivitetty Espanjan kilpailukalenteriin. Tässä vaiheessa (marraskuun lopulla) päätimme pitää suosiolla taukoa agilitysta ja palata harrastamisen pariin vuoden 2022 puolella.

Lopulta onnistuin ilmoittamaan koirani menestyksekkäästi mukaan tammikuun lopulla Jerezin kaupungissa Etelä-Espanjassa järjestettäviin kilpailuihin. Tämä melkoisen extempore käänne sai alkunsa siitä, kun menin eräs torstai-ilta treenaamaan Sevillassa toimivalle Agility Sevilla Ruta de la Plata -nimiselle agility-clubille.

Kerhon puheenjohtaja Sonia mainitsi, että tulevana viikonloppuna olisi tiedossa kilpailut reilu 70 kilometrin päässä Jerezissä. Hän kysäisi, haluaisinko lähteä koirieni kanssa mukaan kisaamaan. 

Sonia tunsi järjestävän seuran puheenjohtajan ja ehdotti, että jos ilmoitan hänelle tarvittavat tiedot, hän välittää ne whatsappilla eteenpäin järjestäjälle (tämä avuliaisuus on hyvä esimerkki siitä, miten sydämellisesti ja vieraanvaraisesti minut ja koirani otettiin tällä agility-klubilla vastaan).

Puolta tuntia myöhemmin Torres ja Vasco oli lisätty mukaan Jerezin kilpailujen osallistujaluetteloon.

Starttimaksun suorittaminen

Ranskassa starttimaksu suoritetaan vasta siinä vaiheessa, kun oma paikka kisoissa on varmistunut, ja kun järjestäjältä tulee jossain vaiheessa sähköpostilla kehotus suorittaa kisamaksu.

Maksun suorittaminen tapahtuu hyvin näppärästi sportscanins.fr -sivuston kautta, eikä erillistä verkkopankkimaksua viitteineen tai arkistointitunnuksineen tarvita. Tästä mallista voitaisiin ottaa koppia Suomessakin!

Espanjassa järjestäjä ilmoittaa seuran tilinumeron, jonne maksu tulee ennen kilpailua suorittaa verkkopankin kautta. Ilmeisesti käteinenkin on toisinaan käypää valuuttaa. 

Info + kisakirje

Ranskassa listat mukaan hyväksytyistä koirakoista, kisojen aikataulu ynnä muu info ilmestyi liitetiedostoina nähtävälle tutulle sportscanins.fr -sivustolle.

Joskus nämä tiedot ilmestyvät sivustolle hyvissä ajoin, toisinaan taas kisojen aikataulua ja lähtöjärjestystä saattaa joutua odottamaan kisoja edeltävään päivään saakka (ehdin jo lähettää perjantaina huolestunutta sähköpostia järjestävän seuran puheenjohtajalle, kun viikonlopun aikatauluja ei vielä siihen mennessä ollut kuulunut).

Espanjassa kisoista on ilmeisesti tapana julkaista ns. mainoslehtinen, jota levitetään sosiaalisessa mediassa. Siitä ilmenee muun ohella luokkajärjestys, tilinumero starttimaksun suorittamista varten, kisapaikan osoite, tuomari sekä kisojen suunniteltu alkamisaika.

Jerezin kisoissa tieto lähtöjärjestyksestä tuli vähän ennen rataantutustumista. Siis jos oli tajunnut ladata Telegram-sovelluksen puhelimeensa tätä varten.

Itse sain tietää lähtöjärjestyksestä vasta rataantutustumisen jälkeen sisäänheittäjältä. Sujui se ihan hyvin näinkin, vaikka suomalaiseen tapaan ei saanutkaan lähtölistoja nähtäväksi ja hermoiltavaksi useita päiviä etukäteen. 😉

Kokoluokat

Ranskassa on edelleen käytössä vain kolme kokoluokkaa. Perinteisiin kajoaminen vaatii Ranskassa tunnetusti aikaa ja huolellista punnintaa, vaikkakin myös siellä käydään nykyisin keskustelua viiteen kokoluokkaan siirtymisestä. Espanjassa sen sijaan on käytössä Suomen tapaan edistyksellisesti viisi kokoluokkaa.

Mittauskäytännöt jäivät itselleni hieman epäselviksi. Ranskassa tuomari näytti mittaavan 1-luokan koirakon kisapäivän päätteeksi siinä tapauksessa, että koirakko sai radalta luokkanousuun oikeuttavan nollatuloksen.

Vascoa ei ole vielä virallisesti mitattu, ja ilmoitinkin meidät kummassakin maassa miniluokkaan mututuntumalla. Ilmeisesti tuloksemme ovat Suomen näkökulmasta epävirallisia siihen saakka, kunnes Vasco on mitattu virallisesti suomalaisen tuomarin toimesta. 

Suomesta poiketen ainakin Ranskassa rimat ovat miniluokassa aina 30 cm korkeudessa, 1-luokasta alkaen (tämä on pienimpien koirien näkökulmasta melko brutaalia, kun ottaa huomioon, ettei maassa ole lainkaan XS-luokkaa). Sama koskee muitakin kokoluokkia; rimojen korkeus on aina standardi. Myös Espanjassa mini 1-luokan rimat olivat 30 sentin korkeudessa, mutta minulle ei ihan selvinnyt, onko asian laita aina poikkeuksetta näin.

Rataantutustuminen + radat

Ranskassa rataantutustumiseen oli käytettävissä kaikissa luokissa viisi minuuttia, Espanjassa seitsemän. 

Rataprofiilit ovat sekä Ranskassa että Espanjassa yleisesti ottaen Suomea haastavammat, etenkin 1-luokassa. Ranskassa päivän kolmesta radasta kaksi kappaletta on tismalleen samat 1- ja 2-luokalle, joten aloittelevankin koirakon eteen voi ilmestyä yllättävän kovia haasteita (vaikkapa jyrkkä avokulma kepeille suoraan A-esteeltä, kuten meille kävi ensimmäisessä startissamme).

3-luokan radat vaikuttivat vaikeustasoltaan sekä Ranskassa että Espanjassa suurin piirtein Suomea vastaavilta. Tuomarilla vaikuttaa olevan kuitenkin hyvin suuri merkitys asian kannalta.

Espanjassa puolestaan rata saattaa olla joissain tapauksissa sama 2- ja 3-luokille. Yrittäessäni tiedustella asiaa Jerezin kisoissa, kukaan ei tuntunut olevan ihan varma siitä, rakennettaisiinko 3-luokalle sinä päivänä oma ratansa. Ei se ole ilmeisesti niin oleellista.

2-luokasta 3-luokkaan siirtyminen on kummassakin edellä mainitussa maassa Suomea työläämpää, sillä puhtaita nollatuloksia pitää kerätä lukumääräisesti enemmän. 2-luokka onkin tyypillisesti osallistujamäärältään suurin tasoluokka sekä Ranskassa että Espanjassa.

Nollatuloksia vaikuttaa olevan prosentuaalisesti Suomessa totuttua vähemmän, ja vaikkapa Ranskassa ranking-pisteitä kertyy myös virhepisteellisistä suorituksista. Tuntuikin siltä, että täällä päin iloitaan Suomea suuremmin myös niistä ei aivan täysin puhtaista onnistumisista.

Havaintoja kisapaikalta

Espanjassa kilpailuja värittivät ja tunnelmaa loivat kuulutukset sekä kaiuttimista soiva musiikki. 

Ranskassa oli puolestaan hiljaista, eikä kisoissa ollut edes kuuluttajaa. Kuulin tosin, että eräällä ranskalaisella tuomarilla on erikoinen tapa kuuluttaa itse mikrofoniin tuomaroidessaan (usein vieläpä hyvin arvostelevaan sävyyn).

Ranskassa sisäänheittäjän sijaan kisatyöntekijä merkkaili fläppitaululle, mikä numero oli kulloinkin lähtövuorossa. Numerolappu piti askarrella ja kiinnittää paitaan itse. Espanjassa oli suomalaiseen tapaan sisäänheittäjä, mutta ei numerolappuja.

Kummassakaan maassa ei kerätty ilmoittautumisen yhteydessä kisakirjoja. Itse asiassa Espanjassa ei edes taidettu ilmoittautua kisapaikalla mihinkään. Ranskassa kisakirjoja ei ole ilmeisesti ollenkaan, vaan kaikki tulokset ilmestyvät näkyville sportscanins.fr  sivustolle – samaan paikkaan, jossa ilmoittautuminen kisoihin tapahtuu.

Samasta portaalista ilmenee kätevästi myös koiran ranking-sijoitus ynnä muut mahdolliset saavutukset ja meriitit sekä mainiot, diagrammin muodossa olevat tilastot koiran kilpailusuorituksista. 

Erona Ranskan ja Espanjan kisoissa oli myös kansainvälisyysaste. Kummassakin Etelä-Ranskan kilpailussa, Carcassonnessa ja Auterivessä, olin ranskalaisten keskellä ainoa ulkomaalaisen lisenssin alla kisaava kilpailija.

Onneksi paikan päällä Ranskan kisoissa sattui olemaan myös brittiläinen Suzanne, joka on puolisoineen asunut Ranskassa 17 vuotta. Suzanne oli minulle kisapaikalla korvaamaton apu ja tuki yrittäessäni ymmärtää ranskalaisten kilpailujen toimintatapaa ja muun muassa 1- ja 2-luokan yhteisten ratojen logiikkaa.

Pidämme Suzannen kanssa edelleen yhteyttä ja olemme myös menossa hänen luokseen vierailulle Etelä-Ranskaan vielä tämän kevään aikana.

Espanjan Jerezissä puolestaan meitä ulkomaalaisia oli pienen pohjoismaisen yhteisön verran paikalla (kaksi ruotsalaista sekä peräti kolme suomalaista kisaajaa!). Tämä oli mukava yllätys – oli virkistävää päästä kuulemaan ja jakamaan ajatuksia ja kokemuksia Espanjassa treenaamiseen ja kilpailemiseen liittyen muiden pohjoismaalaisten kanssa. 

Tuona kisaviikonloppuna käytyjen rupatteluiden ja ajatustenvaihdon innostamana syntyi myös Espanjassa treenaavien / kisaavien ulkomaalaisten agilitaajien Facebook-yhteisö Agility competitions in Spain. Ryhmään ovat tervetulleita liittymään kaikki halukkaat, jotka ovat kiinnostuneita jakamaan / saamaan englanninkielistä tietoa agilitykilpailuista ynnä muista agilitytapahtumista Espanjan (sekä eteläisen Portugalin) alueella!

Tulokset ja palkinnot

Ranskassa ratojen tulokset julkaistiin suomalaiseen tapaan printattuna kisapaikan seinällä, Espanjassa ilmeisesti jossain Telegram-sovelluksessa.

Espanjassa myös nollatulokset ilmestyvät ilmeisesti Telegramin puolelle, josta oman “nollansa” voi omatoimisesti tulostaa ja liimata kisakirjaansa, tai jotain. Torreksen kanssa saatu 0-tulos Jerezissä jäänee ikuisiksi ajoiksi tulostumattomana jonnekin Telegramin syövereihin.

Myös näin korona-aikana kummassakin maassa huolehdittiin kunnollisista palkintojenjakoseremonioista – varsinkin Ranskassa, jossa alkajaisiksi puheen piti seuran puheenjohtaja, sen jälkeen tuomari, ja vasta tämän jälkeen käytiin itse asiaan eli palkintoja jakamaan. Paikan päällä oli myös yleisöä ja kukin sijoittunut sai raikuvat suosionosoitukset. 

Useamman startin perusteella määräytyvä yhteistulosjärjestelmä aiheutti sen, että oli aina enemmän tai vähemmän yllätys, oliko sitä yltänyt koirineen palkinnoille vaiko ei, ja mille sijalle. 

Tähänastisen kokemuksen perusteella pullo paikallista viiniä, tai vaikkapa sherryä, vaikuttaa olevan tyypillinen palkinto menestyksestä perus ruusukkeen tai pokaalin lisäksi. Carcassonnen kisoissa saatiin palkinnoksi starttimaksuihin nähden hyvinkin kelpo palkintokassi täynnä pientä tavaraa; koiran herkkua, matkajuomakuppi, puruluita ja tassuvahaa.

Suunta kohti Portugalia

Paitsi että agility on mitä parhainta mahdollista liikuntaa ja yhdessä tekemistä koirien kanssa, on se myös mainio kanava kohdata ja tutustua hienoihin tyyppeihin. Tämän olen saanut huomata Suomen lisäksi Euroopassa harrastaessani ja kisatessani.

Kaikkia meitä harrastajia kun yhdistää kansallisuudesta tai asuinmaasta riippumatta lähtökohtaisesti sama asia – rakkaus koiriamme sekä maailman parasta koiraurheilulajia kohtaan.

Tapasin Espanjan kisoissa ruotsalaisen Marien, joka kilpaili papilloninsa Miloun kanssa Vascoa vastaan 1-luokassa. Olimme tuskin ehtineet jutella minuuttiakaan, kun Marie jo kutsui meidät vieraikseen Etelä-Portugaliin kuultuaan, että olemme matkalla sinne suuntaan.

Reilu viikkoa myöhemmin Marie ja hänen ja puolisonsa Jan toivottivat meidät tervetulleiksi Olive Valley -nimiseen oliivipuulehtoon. Tänne luonnon helmaan, mutta samalla vain parinkymmenen minuutin päähän Portugalin etelärannikosta pariskunta on neljän vuoden aikana kehittänyt, remontoinut, rakentanut ja muokannut oman vehreän paratiisinsa. 

Marie ja Jon ovat remontoineet tiluksille oman asuintalonsa lisäksi kaksi viehättävää huoneistoa, joita he vuokraavat matkailijoiden käyttöön. Näistä suurempi majoittaa enimmillään kuusi ja pienempi studio kaksi henkeä.

Vietimme näissä lähes unelmanomaisissa puitteissa kaksi rentouttavaa, agilitytreeneillä höystettyä päivää.

Olive Valleyssa onkin varsinaisen retriitin ainekset myös – ja etenkin – agilityn harrastajille: paikan päällä kun pääsee treenaamaan myös agilityä Marien omalla agilitykentällä! Marie toivottaa lämpimästi tervetulleeksi paikan päälle agilityaktiiveja, jotka tahtovat Portugalin matkallaan poiketa koirineen Oliivilaaksoon treenaamaan ja majoittumaan.

Marien kanssa jutustelemalla minulle selvisi, että agility Portugalissa on muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna vielä melkoisen lapsenkengissä. Lisensoituja harrastajia on vain muutamia satoja ja kisoja maassa on harvakseltaan. Parhaimmat puitteet lajin harrastamiseen ovat pääkaupunki Lissabonin seudulla. 

Marie ja hänen portugalilainen ystävänsä, agilitykisaaja ja -valmentaja Vera Neves (RHIAgility) tekevät kuitenkin jatkuvasti töitä sen eteen, että laji saisi eteläisessä Portugalissakin lisää aktiiviharrastajia ja -kisaajia.

Tiedoksi siis, mikäli joku agilityaktiivi sattuu haaveilemaan (omaan tapaani) elämästä Algarven auringon alla: Paikan päällä odottaa pieni, mutta sitäkin innokkaampi ja hyvin lämminhenkinen agility-yhteisö, joka ottaa vastaan mielellään lisää lajin harrastajia, kouluttajia ja kilpailijoita! 

Heräsikö kenties kipinä ulkomailla kisaamista kohtaan, tai jäikö jokin asia mietityttämään? Tahdotko saada lisätietoja Ranskassa tai Espanjassa kilpailemisesta, tai vaikkapa vinkkejä englantia osaavista, ranskalaisista agility-valmentajista ja -kouluttajista? Annan mielelläni lisätietoja ja jaan kokemuksiani, joten laita halutessasi viestiä tulemaan! 

Agility:

• Ihmisen ja koiran yhteistyöhön perustuva liikuntamuoto.

• Lajissa ihminen ohjaa koiran läpi tuomarin suunnitteleman, yleensä 15-22 estettä pitkän radan koskematta koiraan ja esteisiin. Tavoitteena on virheetön ja mahdollisimman nopea suoritus.

• Agilityssa menestyminen vaatii koiralta hyvää fyysistä kuntoa sekä yhteistyö- ja toimintakykyä. Parhaimmillaan ratasuoritus on ohjaajan ja koiran saumatonta yhteistyötä, josta molemmat nauttivat.

• Agilitya harrastetaan nykyisin lähes joka maassa. Suomessa lajia on harrastettu vuodesta 1986 lähtien. Nykyisin agilityn harrastajia on Suomessa yli 13 500.

• Suomi on kansainvälisillä arvokisamitaleilla mitattuna yksi maailman menestyneimmistä agility-urheilumaista. Muita maailman agility-kärkimaita ovat muun muassa Ranska, Sveitsi, Saksa ja Venäjä.

            Lisätietoja: Suomen Agilityliitto, Wikipedia