Bloggaaja ja borderterrierit retkeilyauton sängyllä.

Irtisanoin itseni heittäytyäkseni tyhjän päälle – miksi?

Palkansaajana olemisen sietämätön keveys

Tänään koitti se päivä, jota kohti olen kulkenut määrätietoisesti edelliset viikot ja kuukaudet. Jota silmällä pitäen olen, päällimmäisenä prioriteettinani, jemmannut suuren siivun sivuun jokaisesta tilille kilahtavasta palkasta, lomarahasta ja veronpalautuksesta.

Pohjimmiltani olen odottanut tätä päivää siitä saakka, kun palasin Suomeen 11 kuukauden reppureissultani syyskuussa 2018.

Annoin irtisanomisilmoituksen. Kahden viikon kuluttua tästä päivästä olen työtön. En edes työtön työnhakija, vaan ainoastaan työtön. Toista kertaa elämässäni ja jälleen omasta valinnastani.

Olo tällä hetkellä on hieman epärealistinen. Riemukas. Keveä. Vapautunut. 

Vakituinen työsuhde ja potentiaalinen urapolku pankkimaailmassa tulivat tiensä päähän noin vain, yhdellä sähköpostilla.

Minään yllätyksenä ilmoitukseni ei työpaikalla tullut; päätin rehellisyyden ja avoimuuden nimissä ilmoittaa työnantajalle jo lähes vuosi sitten suunnitelmistani, että tällaista tulisi kohdallani lähitulevaisuudessa tapahtumaan.

Näin säästin kaikkien aikaa, olettamuksia ja tulevaisuuden maalailua urapolkuni kestosta ja suunnasta. En halunnut turhaan luoda harhaanjohtavia mielikuvia tämän hetken sitoutuneisuudestani pankkimaailmassa. 

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Tyhjän päälle heittäytyminen tuntuu hieman hurjalta, mutta ennen kaikkea vapauttavalta. Pian minulla tulee olemaan kunnolla aikaa niille asioille, joista oikeasti pidän, ja jotka antavat elämälleni tällä hetkellä eniten sisältöä. Asioille, joille päivätyön hallitsemassa arjessa on lohjennut perinteisesti liian vähän aikaa. Näitä ovat matkustamisen ohella erityisesti:

  • laatuaika ja puuhaaminen koirien kanssa
  • kiireetön, stressitön aika parisuhteelle
  • kirjoittaminen
  • lukeminen
  • ulkonaolo ja luonnossa liikkuminen, juokseminen ja muu liikunta
  • kielten opiskelu 
  • kiireetön läsnäolo – vain olla ja keskittyä hengittämään syvään. 
  • tietoisen läsnänolon harjoittelu
  • mahdolliset uudet projektit, kuten vaikkapa podcast-kokeilu.

Toki suurin draivi ja liikkeelle paneva voima tulevaan elämänmuutokseen on mahdollisuus saada reissata sekä nähdä ja tutustua eri paikkoihin, maihin, ihmisiin, ruokiin ja kulttuureihin mahdollisimman paljon omasta liikkuvasta reissukodistaan käsin. Kuitenkin päivätyön jättäminen mahdollistaa minulle paitsi tien päällä olon ja matkustamisen, ikään kuin bonuksena myös kokonaisvaltaisesti mielekkäämmän ja merkityksellisemmän arjen.

Pakoon suorittajan syndroomaa

On helppoa jumittaa yhteiskunnan rattaisiin ja tempautua työelämän imuun. Samalla keskitymme helposti siihen, mitä meidän “pitää” tehdä, sen sijaan että keskittyisimme siihen, mitä haluaisimme tehdä. 

Sosiaalipedagogi ja Itä-Suomen yliopiston professori Arto O.Salonen totesi vastikään Helsingin Sanomien artikkelissa meillä Suomessa olevan edelleen valloillaan sellainen ajattelutapa, että pitää juosta aina vain lujempaa. Meistä on tullut Salosen mukaan suorittajia.

Salonen toteaa: ”Suoritusyhteiskunnan kansalaisilla on elämän puitteet kunnossa mutta ei aikaa itse elämiseen. Tämä näkyy siinä, että joka päivä kymmenen keskimäärin 45-vuotiasta suomalaista jää työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen vuoksi. Viime vuonna mielenterveyden sairaudet nousivat työkyvyttömyyden yleisimmäksi syyksi.”

Tunnistan itsekin eläneeni suuren osan tähänastista elämääni suorittaen. Olen määritellyt menestystäni ennen kaikkea koenumeroilla, ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla, oikiksen tenttimenestyksellä ja työelämässä saaduilla saavutuksilla mitaten.

Olen havainnut myös työpäivien koostuvan nykyisellään lähinnä suorittamisesta. Onnistumisen ja palkitsemisen mittarina toimii ennen kaikkea numeeristen tulostavoitteiden saavuttaminen, myynnissä onnistuminen

työpöytä ja Get shit done -taulu.
Kuva: Unsplash.

Suorittaessani olen venyttänyt itseni lukemattomien muiden suomalaisten tapaan sekä fyysisen ja psyykkisen terveyteni rajoille. Siihen saakka, että olen menettänyt pahimmillaan tilapäisesti oikean silmäni näkökyvyn korkean verenpaineen puhkaistessa lasiaisen takana sijaitsevan verisuonen. 

Pari vuotta sitten, pitkittyneen kuormituksen ja stressin myötä, aloin saada nykyisessä työssäni ensimmäistä kertaa sydämen rytmihäiriöitä. Olin jatkuvasti hengästynyt ja tunsin väsymystä ja uupumusta aivan kuin fyysisen rasituksen jäljiltä. Työterveyslääkäri tuhahti välinpitämättömästi kuullessaan tilanteeni, diagnosoi “nuori nainen uudessa työssä” -syndrooman ja määräsi beetasalpaajaa.

Tähän peilaten uskon edessä olevalla elämänmuutoksellani tekeväni palveluksen myös terveydelle ja hyvinvoinnilleni.

Työvoimapoliittinen häirikkö

Meille syötetään voimakkaasti ajatusta siitä, että vakituisesta työsuhteesta, kun sellaisen on kerran onnistunut saamaan, pitäisi tarrata kiinni kynsin hampain.

Vallitseva yhteiskunnallinen ihanne, menestyneen yksilön määritelmä, vaikuttaa vielä nykyisinkin suosivan henkilöä, jolla on vakituinen työ, uraputki, omistusasunto, asuntolaina. Joka on veronmaksaja, suorittaja, elintasokilpailun voitontahtoinen osanottaja. Rattaiston tuottava ja tehokas osa.

Pieni kapinallinen osa minussa saa tyydytystä työvoimapoliittisena häirikkönä olosta. Olen tyytyväinen siitä, että itselläni on mahdollisuus ja pokkaa omalta osaltani rikkoa edes hillitysti ja rajatun ajan tuota yleistä normia ja ajelehtia – ainakin pienen pätkän elämästäni – yleisen ihanteen muodostamaa valtavirtaa vastaan.

Kesäkuun alusta lähtien tulen määrittämään itse oman ajankäyttöni, olinpaikkani ja vuorokausirytmini. En ole sidottuna x määrään tunteja päivä- ja viikkotasolla tehdäkseni mahdollisimman tuottavaa työtä jonkin yrityksen tai instanssin tulostavoitteiden saavuttamiseksi.

retkeilijä lekottelee järven rannalla.

En tule olemaan enää sidottu työhön, joka on suurimman osan aikaa jollain tapaa ”ihan jees”, mutta joka ei loppujen lopuksi tarjoa itselleni mitään sen suurempia sykähdyksiä. Jonka parissa en tunne pääseväni aidosti toteuttamaan itseäni ja vahvuuksiani itselleni merkityksellisellä tavalla. 

Työ ja sen merkitys

Itselleni työ on tähän saakka elämässäni ollut – joo, kieltämättä myös ammatillisen kehittämisen väline – mutta ennen kaikkea keino tarjota sen tason toimeentulo, jotta olen kyennyt joka palkastani säästämään merkityksellisen siivun unelmien toteuttamista, eli suurien reissukokemusten ja irtiottojen mahdollistamista varten.

Ihannetilanteessa elannon tienaamisen pitäisi kuitenkin  sopeutua haluamaamme elämäntapaan, ei toisinpäin.

Yksi tulevaisuuden haaveistani onkin löytää ennen pitkää itselleni työ, joka tarjoaisi jotain syvempää merkityksen tunnetta, ja jota ei tarvitsisi suorittaa tulos- ja myyntitavoitteet kirkkaimpana kiintotähtenään. Joka tuntuisi mielekkäältä, ja joka tukisi myös ensisijaista intohimoani; matkustamista.

Toivon, että vielä jokin päivä pystyisin aidosti nauttimaan siitä, mistä saan elantoni.

Reissaaja vuorella ja näkymä Rio de Janeiroon.
Viimeinen päiväni Etelä-Amerikassa ennen Eurooppaan paluuta. Rio de Janeiro, syksy 2018.

Pitääkö työstään ylipäätään pystyä ammentamaan tällaisia elämyksiä, itsensä toteuttamista ja syvempää merkityksen tunnetta, voi joku kyseenalaistaa.

Ei välttämättä. Varmaankin valtaosalle meistä päivätyöllämme sen itseisarvon sijasta lienee lähinnä välinearvoa. Kunhan duuni ei ole mitään kestämätöntä paskaa, siitä saa kohtuullisen korvauksen ja kunhan se palvelisi jollain tavalla tyydyttävästi ja tasapainoisesti vapaa-aikaa, missä se ”todellinen elämä” sijaitsee, asiat ovat loppujen lopuksi meistä suurimmalle osalle ihan hyvin. 

Ei ole kuitenkaan mitään vikaa siinä, että toivoo työltään pakollisen toimeentulon kasaan riipimisen lisäksi jotain suurempaa merkityssisältöä.

En ole ajatukseni kanssa yksin. Arto O. Salosen mukaan nuoremmat sukupolvet ovat alkaneet herätä ja vaatia muutosta nykyiseen suorituskeskeiseen työelämään. ”Hyvä palkka ei riitä, vaan työn pitää tuntua merkitykselliseltä. Ihmiset haluavat kehittää ratkaisuja koko yhteiskuntaa ja maailmaa koskeviin ongelmiin.” Tunnistan tästä kuvauksesta itseni täydellisesti. 

Entä jos tulen katumaan?

Elämänmuutokseen valmistautumiseen on luonnollisesti kuulunut myös niitä epäröinnin hetkiä, jolloin olen kyseenalaistanut itseni ja valintani ja tivannut itseltäni hiljaa, että onko tässä nyt oikeasti mitään järkeä. Tällöin minulla on ollut tapana kysyä itseltäni:

Mikä on pahinta, mikä voisi tapahtua?

Lieneekö kyseessä mielikuvituksen puute, mutta melkeinpä pahin skenaario minkä keksin, on se että tajuaisin myöhemmin tehneeni virheen. Minimalistinen elämä tien päällä ei syystä tai toisesta tulisikaan vastaamaan niitä odotuksia ja toiveita, joita olen elätellyt uutta elämänvaihetta ja vanlife-arkea kohtaan.

Tällöin on ollut hyödyllistä muistuttaa itseään seuraavasta faktasta: Aina on mahdollisuus palata, jos niin haluaa.

Jos jossain vaiheessa paikasta toiseen reissaus ja simppeli elo Transitissa alkaa ylivoimaisesti tympäistä, mielekkyys touhusta katoaa, tai tulemme jostain muusta syystä toisiin aatoksiin, niin ei muuta kun CV:n päivitykseen, työhakemusta kehiin ja vuokra-asuntoa jostain päin Suomea metsästämään.

Luotto on vahva siihen, että ovet ovat paluumuuttajaa varten aina auki.

Oravanpyörän kyytiin pääsee kyllä halutessaan hyppäämään uudestaan. Tämä on osaltani jo kerran osoitettu todeksi. Sain jopa valita useammasta vaihtoehdosta mieluisimmalta vaikuttavan uuden työpaikan ennen kun olin edes ennättänyt maailman toiselta puolelta takaisin Suomeen.

Täytyy kiittää nuorta kunnianhimoista Emmaa siinä mielessä, että tsemppiä ja lukuintoa riitti suorittaa (pun intended) kunnialla ylempi korkeakoulututkinto ja tämän jälkeen vielä auskultointijakso tuomioistuimessa. Juristeille ja varatuomareille kun on yleensä kysyntää työmarkkinoilla siellä sun täällä. Aina voi myös alkaa itse yrittää, jollei jonkun muun palvelukseen listautuminen kiinnosta.

bloggaaja hymyilee retkeilyauton sängyllä kameralle.

Emmekä muutenkaan ajatelleet viettää koko loppuelämäämme alle kymmenen neliön peltikuorisessa retkeilyautossa minimalistisesti asustellen ja ilman monia arjen perusmukavuuksia eläen. Seuraava elämänvaihe astuu kehiin väistämättä ennemmin tai myöhemmin.

Millainen ja missä seuraava kiinteä kotimme tulee olemaan, siitä ei kuitenkaan orastavien haaveiden lisäksi ole vielä mitään hajua.

Ovia joita sulkee, ovia joista kulkee

Vakituinen työsuhde ja yhdeksästä viiteen -arki ei ole ainoa asia, josta tulen luopumaan unelmani toteuttamisen eteen. 

Samalla joudun luopumaan hauskasta, lämminhenkisestä työyhteisöstä ja niistä hetkistä, kun työkavereiden kanssa kahvitauolla nauretaan vedet silmässä jollekin hassunhauskalle (lue: väsyneelle / susipaskalle / kaksimieliselle) läpälle.

Luovun kerran kuukaudessa tilille takuuvarmasti kilahtavasta summasta, jolla kattaa mukavasti kaikki kuukausittaiset menot. Luovun taloudellisesta varmuudesta. 

Luovun kodistamme; pienehköstä, mutta juuri meidän tarpeisiimme nähden sopivasta kaksiosta Porvoon vanhan kaupungin kulmilla, jossa olemme niin hyvin viihtyneet.

Luovun päivien ja viikkojen ennustettavuudesta ja turvallisuuden tunnetta ylläpitävistä arkirutiineista.

Luovun viikottaisista agility-treenituokioista sekä viikonloppujen kisoista. Toivo kipinöi vahvana sen osalta, että pystyisin jatkamaan koirieni kanssa agilityn treenaamista ja kilpailemista myös tulevaisuudessa; joskin ehkä jossain määrin erilaisessa, epäsäännöllisemmässä muodossaan. 

Onko tämä kaikki luopuminen unelman toteuttamisen väärti? Uskon vahvasti niin, mutta varma en voi olla. 

Sen tiedän, että jostain syystä kaipaan muutosta elämääni säännöllisin väliajoin. Jos päättäisin jäädä epäröinnin vuoksi paikalleen ja tuudittautuisin varmuuden vuoksi tuttuun ja turvalliseen, tulisin pikku hiljaa turtumaan ja tylsistymään. Mikään ei enää ennen pitkää tuntuisi yhtään miltään.

Meidän ei tulisi pelätä elää elämää, joka priorisoi vastuiden sijaan intohimomme, harrastuksemme ja rakkaamme. 

Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus tähän irtiottoon. Ja  yhtä ennakkoluuloton ja seikkailunnälkäinen kumppani rinnalla. 

Retkeilijä ja borderterrierit istuvat tunturissa sateenkaari taustalla.

Maailma on liian suuri ja elämä liian lyhyt. Paitsi että elämä on lyhyt, se on tässä ja nyt.

6 thoughts on “Irtisanoin itseni heittäytyäkseni tyhjän päälle – miksi?”

  1. Hienoja ajatuksia ja samaistuttavia myös. Sitä itsekin jotenkin on aikuisiällä juurikin tuota työn merkityksellisyyttä ruvennut kaipaamaan. Rohkeita valintoja! Myös podcastia kuuntelisi mielellään aiheen ympäriltä ja juurikin tuosta ajankäytöstä niihin asioihin, joilla oikeasti on merkitystä ja mikä tekee onnelliseksi. “Yksi elämä – omat valinnat” -ajatuksella. Tsemppiä valitsemallesi tielle!

    1. Suuri kiitos Lasse viestistäsi! Tosi kiva kuulla, että olet löytänyt samaistumispintaa tämän kirjoituksen ääreltä. ”Yksi elämä – omat valinnat” on hyvin sanottu ja kiteyttää omiakin ajatuksia hyvin. Tämä aihe on selvästi monille puhutteleva ja ajankohtainen – eikä suinkaan kaikkien meistä tarvitse hypätä pakun kyytiin kohti tuntematonta sitä merkityksellisyyttä jahdatessaan; sen voi löytää paljon lähempääkin!

      Pidetään podcast-aihetoive mielessä sen varalta, että tässä todella jossain vaiheessa intoutuu kokeilemaan sitäkin puolta. 🙂

      Tsemppiä sinnekin – toivottavasti onnistut löytämään sen, mitä etsit / kaipaat!

      -Emma

  2. Sä olet Emma hyvin sisäistänyt sen, että unelmat on tehty saavutettavaksi!
    Terv. Ysistäviiteen, vakituisessa työpaikassa työskentelevä, asuntovelallinen.

  3. Ihana Emma 😍. Rohkeasti kohti tulevaa. Aina on mahdollisuus palata oravanpyörään 🙌.
    Koska itse olen liian lähellä eläkeikää (vaivaiset 6 vuotta) niin repäisen vasta sitten työ laastarin irti. Olette ihania ❤️

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *