Näkymä parvekkeelta Atitlanjärvelle.

Kirjeitä Guatemalasta osa II – Atitlanjärvi ja El Paredonin surffikylä

Guatemala 3.11.2017

Jälleen yksi ikimuistoinen reissuviikko takana! Tällä kertaa sain viettää sen loistavassa seurassa uskomattoman kauniissa järvimaisemissa 1500 metrin korkeudella sijaitsevan Atitlán-järven rannalla. 

Atitlán on mystiseksikin luonnehdittu kolmen tulivuoren ympäröimä järvi, joka on aikoinaan syntynyt tulivuoren purkauduttua ja romahdettua.

Järveä ympäröi erityyppisiä maya-kyliä, joihin paikallisväestön ohella myös länsimaalaiset ekspatit ja reppureissaajat ovat löytäneet tiensä viime vuosien ja vuosikymmenien aikana. 

Jotkut kutsuvat järveä myös maailman kauneimmaksi ja voin kyllä ymmärtää täysin syyn tähän. 

Atitlan-järvi Guatemalassa.

Aloitin Atitlán-järveen tutustumisen San Pedron kylästä, joka on alueen suurin ja tunnetuin ’backpacker hub’. Kolme ensimmäistä päivää ja yötä meni melkolailla juhlimisen puolelle (happy hour aikaan cuba libre -drinkit ja olut maksoivat hostellin baarissa 5 quetzalia, joka ei ole edes 60 senttiä… mutta mitä sitä kaljaa kittaamaan, kun rommikolan saa samalla hinnalla!).

Kahden matkaajanaisen selfie guatemalalaisen hostellin baarissa.
Hmm… tämän blogin nimen voisi tässä vaiheessa melkeinpä muuttaa muotoon rommikolapäiväkirjat.

San Pedrosta muistuu mieleen kolmen päivän ajalta lähinnä epävakainen sää ja Mr. mullets -hostellin baaritiski. Puhelimesta löytyy taltioituina muistoina muun muassa videokuvaa kylän perjantai-iltaisesta tietovisasta, jossa meidän visailijoiden kurkkuun kaadetaan tequilaa suoraan pullonsuusta, sekä todistusaineistoa, kun myöhemmin visailujen jälkeen bailataan porukalla hostellin baarissa Daruden Sand Stormia. 

Mr Mullets -hostelli Guatemalassa.
Mr. Mullets -hostelli on oivallinen tukikohta San Pedrossa oleskeltaessa – jos pitää bilettämisestä. San Pedro onkin järven kylistä ehkäpä se kovin party hub.

Tapasin heti San Pedroon saavuttuani ihanan ja helevetin hauskan persoonan, sveitsiläisen Naiman, jonka kanssa olimme välittömästi samalla aaltopituudella.

Reissaajanaisten selfie Atitlan-järven rannalla auringonlaskussa.

San Pedrossa oltiin kämppiksiä, nautittiin hostellin baaritiskin antimista, podettiin yhdessä seuraavana päivänä huonoa oloa ja vierailtiin sunnuntaina Väli-Amerikan suurimmilla markkinoilla Chichicastenangossa shoppailemassa ja ihastelemassa paikallisia käsitöitä laidasta laitaan. 

Chichicastenangon markkinat Guatemalassa.
Jos Väli-Amerikassa reissatessaan haluaa kokea yhdet markkinat, suosittelen Chichicastenangon markkinoita! Markkinat pidetään joka torstai ja sunnuntai.
Naamioita Chichicastenangon markkinoilla.
Muutama minikokoinen apinanaamio tarttui täältä mukaan tuliaisiksi. Ne koristavat nykyisin vanimme makuuhuoneen säilytyskaappien ovia.

Pääkallokoristeita Chichicastenangon markkinoilla.

Kolmen päivän juhlinnan jälkeen suunnattiin Naiman kanssa San Pedrosta rauhoittumaan ja puhdistamaan rommikolan ryvettämät sielumme ja ruumiimme tänne järven spirituaaliseen hippikylään San Marcosiin. 

Bloggaajan jalat terassilla, järvi ja tulivuorinäkymä taustalla.
Oma kahdeksan euron huoneeni järvinäkymällä – kyllä näissä maisemissa sielu eheytyy.

Nainen kävelemässä laiturilla Atitlan-järvellä.

Cappuccino ja kirja kahvilan pöydällä.
Rommikola vaihtui San Marcosin kylässä cappuccinoon ja humputtelu mielen ja kehon hyvinvoinnin vaalimiseen.

Ollaan yleisen rentoutumisen ja rauhoittumisen ohella muun muassa:

  • vierailtu Tarot-korteista ennustajalla
  • kokeiltu meditaatiota
  • osallistuttu ennakkoluulottomasti 1,5 päiväiselle emotionaalisen kinesiologian kurssille
  • testattu mayojen traditionaaliseen tapaan raakojen kaakaopapujen huumaavaa vaikutusta
  • hankkiuduttu urheasti (lue: paniikinomaisesti) eroon lähemmäs kymmenestä vastenmielisen suuresta hämähäkistä meidän huoneissa. 
Liitutaululla San Marcos -kylän ohjelmaa.
San Marcoksen päivittäistä ohjelmatarjontaa joogasta ja meditaatiosta sienityöpajoihin ja rumpupiireihin. Täällä on ennakkoluulottoman reissaajan hyvä antaa oudoillekin uusille kokemuksille mahdollisuus!
Tarot-kortit pöydällä.
Ennustustuokio käynnissä. Joskus myöhemmin tsekkasin istunnon jälkeen kirjoittamani muistiinpanoni: kyllä se tarot-korttien tulkitsija ihan osuviakin huomioita tuolloin tilanteestani ja tulevasta heitti.
Vanha mies pitelee taulua käsissään.
“Keinot ovat monet kun valaistua tahtoo,” totesi Emma emotionaalisen kinesiologian kurssilla.
Emotionaalisen kinesiologian ohjelmataulu.
Kurssin aktiviteettiin sisältyi muun ohella uudelleensyntyminen.
Raakakaakaopakkaus.
Yritimme raakakaakaon antaa huumata meidät, mutta olimme ilmeisesti kumpikin sen vaikutukselle melkolailla immuuneja.
Kaksi kaakaomukia ja raakakaakaopakkaus.
Raakakaakao on joka tapauksessa melkoinen terveyspommi, joten sitä voi – ja kannattaa nauttia hyvin mielin.
hämähäkki rakennuksen seinässä.
Nämä isot hämikset hieman kuumottivat etenkin reissun alkuaikoina. Ennen pitkää niihin jotenkuten siedättyi. Nukuin San Marcosissa varmuudeksi hyttysverkon alla näiltä epämiellyttäviltä kämppiksiltä suojautuakseni.

Tänään torstaina, kuolleiden päivänä (tärkeä traditionaalinen juhla täällä päin maailmaa), otimme venekyydin järven suurimpaan ja perinteisimpään Maya-kylään, Santiagoon, tutustumaan paikallisiin juhlallisuuksiin. 

Santiagon kylän maisemaa Atitlan-järvellä Guatemalassa.

Tunnelma paikan päällä Santiagossa oli aiempiin kyliin verrattuna hyvin autenttinen ja muita turisteja oli tuskin havaittavissa.

Oli mielettömän siistiä päästä osallistumaan mayojen röökiä vetävän, pilveä polttavan ja viinaanmenevän Maximón-jumalan palvontarituaaliin, jossa kolme shamaania lausuivat rukouksia, juottivat Maximón-patsaalle viinaa ja pitivät huolta, että Maximónin suussa paloi jatkuvasti tupakka. 

Maximon-jumalan palvontamenot Guatemalassa.
Ensin Maximonille tarjotaan hörppy terävää tavaraa…
Maximon-jumalan palvontamenot Guatemalassa.
…ja sitten hänen huultensa väliin sytytetään rööki (tai jointti) palamaan.
Maximon-jumalan palvontamenot Guatemalassa.
Pakko se on todeta: Maximon on ehkä coolein jumala, joka itseäni on tähän mennessä tullut vastaan.

Maximon vaihtaa olinpaikkaansa kylän sisällä joka vuosi, mutta onneksi meidän asiantunteva opas tiesi saattaa meidän oikeaan osoitteeseen seuraamaan perinteisiä palvontamenoja. 

Paikallisia miehiä istumassa paikallisen asumuksen sisällä Guatemalassa.
Täältä vaatimattomasta paikallisesta asumuksesta meidän onnistui Maximon löytää.

Lisäksi päästiin vierailemaan paikallisella hautausmaalla, jossa sekä kristittyjen, mayojen että niin sanottujen “sekauskontolaisten” kirjavat haudat makaavat sulassa sovussa sikin sokin. 

Hautausmaa Guatemalassa.

Hautausmaa Guatemalassa.

Kuolleiden päivänä perheet kerääntyvät juhlimaan ja viettämään aikaa edesmenneiden sukulaistensa hautapaikoille. Kahden päivän juhlahumu oli jo vaatinut veronsa; siellä täällä kaduilla ja kirkkojen kulmilla lojui sammuneita juhlijoita. 

Paikallinen perhe istuu haudalla Guatemalassa hautausmaalla.
Sukulaisten haudoille tullaan kuolleiden päivänä istuskelemaan, viettämään aikaa ja monesti myös naukkailemaan ilolientä.

Tänne San Marcosiin olisi kyllä voinut jäädä hippiytymään vielä hetkeksi. Siinä olisi piillyt kuitenkin vaaransa; niin moni tänne kylään on alkujaan tullut viattomasti päivän parin visiitille ja löytänyt itsensä samasta paikkaa (monesti elämänkatsomukseltaan ja -tavoiltaan muuttuneena) vuosikausia myöhemmin. 

Seuraavaksi matkani vie kuitenkin viikonlopun viettoon Guatemalan Tyynenmeren puoleiselle rannikolle pieneen el Paredonin kylään, jossa ei ole oikeastaan juuri mitään. 

Guatemala ei ole tunnettu upeista biitseistään, eivätkä ne tule vetämään lähellekään vertoja Dominikaanisen tasavallan valkoisille hiekkarannoille ja turkoosille vesille. Muutamista muista syistä johtuen rannikko ja kyseinen pikku kylä kiinnostaa kuitenkin käydä tsekkaamassa. 

Tulevan viikonlopun tulen olemaan ilmeisesti melko lailla wifin tavoittamattomissa, mutta laittelen lisää kuulumisia jälleen ensi viikosta. Siihen asti näkemisiin!

Atitlan-järvi auringonlaskussa.
Näitä Atitlán-järven maisemia en unhoita koskaan.

Hattupäinen nainen kuvaa tulivuori- ja järvinäkymää iltahämärässä.

P.S. Thank you lovely Naima for this amazing time we’ve spent together at the lake and all these things we’ve experienced and gone through together! What a week, wasn’t it?! I wish you all the best – and who knows, hopefully, see you next week, next year (or in the next life… ;))!

-Emma

Guatemala 6.11.2017.

Yksi bucket list -haaveistani toteutui viikonloppuna. 

Sitä varten piti saada kammettua itsensä ylös railakkaan perjantai-illan jälkeisenä lauantaiaamuna auringonnousun aikaan klo 05:30. 

Auringonnousu Guatemalan rannikolla.
Auringonnousuja tuli todistettua reissullani harvemmin. Tällä kertaa tapahtuma oli varhaisen aamuherätyksen arvoinen.

Reilua puolta tuntia myöhemmin sain onnekseni seurata rannalla vastakuoriutuneiden merikilpikonnan poikasten ensimmäistä matkaa mereen. 

Kilpikonnanpoikasia matkalla mereen.

Kilpikonnanpoikasten kuoriutumisaitaus.
Poikaset kuoriutuvat tässä suojatussa aitauksessa, jonka jälkeen ne kerätään ämpäriin ja kipataan rantahiekalle. Tämän jälkeen poikaset suuntaavat vaistonvaraisesti mereen.

Uhanalaisten merikilpikonnien ja niiden pesimäpaikkojen suojelu on hyvin tärkeää, sillä aikuistuttuaan kilpparit palaavat maan magneettikenttien avulla suunnistaen munimaan aina samalle rannalle, jossa ne ovat itse kuoriutuneet kymmeniä vuosia sitten. Välittämättä siitä, onko aikoinaan rauhalliselle pesimärannalle ilmestynyt kenties sittemmin esimerkiksi lomaresorttihelvetti. 

Lisäksi keskimäärin ainoastaan yksi tuhannesta vastakuoriutuneesta poikasesta selviää aikuisikään saakka. 

Poikasten ensivaelluksen seuraaminen oli koskettava hetki; niin päättäväisesti ja pelkäämättä ne heti vapaaksi päästyään lähtivät kömpimään kohti pauhaavaa Tyyntämerta… Toivottavasti edes yksi niistä selviäisi ja palaisi aikoinaan jatkamaan sukua samalle rannalle.

Kilpikonnanpoikanen rantahiekalla.

Myöhemmin lauantaipäivä jatkui uima-allasbileillä Driftwood Surfer -hostellin uima-altaalla /allasbaarissa. Illalla koko hostellin yhteisen kiinalaisen buffet-ruokailun jälkeen oli vuorossa karaoke night: mitä kauheampi esitys sen parempi ja kaikki laulajat saivat vaivanpalkaksi tequila-shotit (yllätys yllätys…).

Tuona iltana tehtiin luultavasti historiaa. Tuskin nimittäin ennen tuota iltaa Cheekin Timantit On Ikuisia -vetoa on aiemmin esitetty Guatemalassa – ainakaan julkisesti.

Kansainvälinen yleisö vaikutti olevan esityksestäni yhtä innoissaan kuin kotimainen kuulijakuntakin aiemmin.

Driftwood surfer -hostellin uima-allasalue ylhäältä päin kuvattuna Guatemalassa.

Lisäksi sain viikonlopun aikana nauttia Tyynenmeren massiivisista aalloista, seurata Guatemalan parhaimpia surffareita (viikonloppuna sattui olemaan biitsillä kansalliset surffausmestaruuskisat), rapsutella ja ruokkia hostellin lemmikkiminipossu Potatoa, ratsastaa yksisarvisella (xD), osallistua karaokeillan lisäksi suureen visailuiltaan (tunnista tv-sarjan / elokuvan tunnusmusiikki) sekä polttaa jalkani palovammoille hehkuvan kuumassa mustassa hiekassa (hiekka[kin] täällä on ilmeisesti vulkaanisen toiminnan aikaansaamaa).

Bloggaaja yksisarvinen-uimarenkaan kyydissä oluttölkki kädessä.
Tässä siis se mainitsemani yksisarvinen.
Minipossu.
Hostellin minipossu Potato osasi samoja temppuja kuin terrierini koto-Suomessa. Ja osasi se olla vähintään yhtä itsepäinenkin.

Entä missä tämä kaikki tapahtui? Keskellä ei mitään, mitättömän pienessä El Paredonin kylässä, josta en ennen Guatemalaan matkustamista ollut kuullut yhtään mitään. 

Guatemalan hiekkarantaa.

Täällä kilometrien pituisilla autioilla hiekkarannoilla sijaitsevat maan parhaat surffirannat, joiden olemassaolo ei vielä ilmeisesti ole kantautunut suurten joukkojen tietoisuuteen. 

Paikan eristäytyneisyydestä kertonee jotain se, että viimeiset 20 kilometriä ennen määränpäätä minibussi kuljetti meidät paikan päälle hitaasti ja vaivalloisesti päällystämätöntä ja kuoppaista tietä pitkin umpi landella – vastaantulevana liikenteenä ainoastaan lehmiä.

Keskellä tätä ei-mitään löytyy meren ääreltä Driftwood surfer -hostelli, joka on täydellisen rento piilopaikka viikonlopun viettoon sekä muiden reissaajien tapaamiseen, ja jossa bileet kestävät aamupäivästä iltamyöhään.

Driftwood-hostellilta näkymä kohti Tyynimerta Guatemalassa.

Viime aikoina viettämäni sosiaalisen elämän vastapainoksi varasin eilen illalla 1,5 tunnin varoajalla itselleni yöbussin Guatemala Cityn kautta maan toiselle puolelle Floresiin, jossa nyt chillailen yksikseni majatalon laiturin riippukeinussa kirjoittamassa.

Huomenna on tarkoitus herätä 02:30 (?!) mutta äärimmäisen hyvän syyn takia: Auringonnousun kokemiseksi muutamaa tuntia myöhemmin Tikalissa; muinaisen maya-kulttuurin suurimman kaupungin raunioilla…

-Emma

Jälkeenpäin

Ainutlaatuinen Atitlán

Ai että, mitä muistojen virtaa jälleen. Pakko todeta, että Atitlán -järvi tarjoili tälle reppureissaajalle kyllä kaikin puolin parastaan! 

Järvellä viettämäni aika oli melkolailla täydellinen kattaus bileitä ja muiden travellereiden kanssa sosiaalisoitumista (San Pedro), rauhoittumista ja haparoivaa hengellisyyttä (San Marcos) sekä kiehtovia kosketuksia paikalliskulttuuriin (erityisesti Santiago ja el Dia de los Muertos – kuolleiden päivän vietto Maximón-jumalineen.).

Guatemalaan matkaavan ei kannatakaan jättää Atitlán-järven vierailua missään nimessä väliin! Kyseessä on omalaatuisen kaunis ja mystinen paikka – uskoakseni jopa koko maailman mittakaavassa.

Bussilla tänne, tarkemmin ottaen Panajachelin kylään, matkustaa pääkaupungista ja Antiguan kaupungista shuttle bus -kyydityksellä parissa tunnissa. Panajachelista voi ottaa edelleen venekyydin saaren muihin kyliin.

Antiguan kaupungissa viettämästäni ajasta sekä Acatenango-tulivuoren vaelluskokemuksesta pääset lukemaan tästä postauksesta!

Atitlan-järveä ympäröivää vehreää maisemaa.
Mainitsemieni kylien lisäksi Atitlán-järven ympärille mahtuu monia muitakin vierailun arvoisia paikkoja (näissä oli itselläkin tarkoitus alunperin vierailla, mutta jäin jumittamaan San Marcosiin). Järven ympäristössä voisi helposti viettää viikkojakin eri kyliin tutustuen ja niiden tunnelmaa aistien.

Niin kaunis ja idyllinen kuin Atitlán-järvi kylineen onkin, pitää täälläkin muistaa kiinnittää huomiota turvallisuuteen. Matkaajia on toisinaan ryöstelty, kun nämä ovat olleet patikointimatkalla kylästä toiseen. 

Itse liikuin riskien minimoimiseksi kylien välillä edullisilla venetakseilla. 

Jalokiviä myytävänä San Marcoksen kadulla.
Jalokiviostoksilla San Marcoksen kadulla.

Ostin muuten itselleni San Marcoksen torilta mukaani muistoksi (teemaan sopivasti) kuukiven. Teetin siitä sittemmin itselleni kaulakorun, jota toisinaan kannan edelleen. 

Kuukivi kuvaajan kämmenellä.
Kuukivi on uusien alkujen ja feminiinisen energian kivi. Sen sanotaan tukevan sisäistä kasvua ja helpottavan stressiä. Kuukivi suojelee pitkillä matkoilla ja saa kantajansa intuitiiviseksi ja valppaaksi. Kivi poistaa tukkeumat energiajärjestelmästä, jolloin energia pääsee virtaamaan terveellä tavalla. Oli siis kaikinpuolin minulle passeli kivivalinta.

Auringonlasku Atitlan-järvellä laiturila käsin kuvattuna.

Biitsiloma Guatemalassa?

Guatemala on ennen kaikkea kulttuurin, luonnonystävien ja patikoitsijoiden matkakohde. Jos Väli-Amerikan reissultaan hakee rantalomaa, surffausta ja snorklailua, kannattaa Guatemalan sijaan suunnata kulkunsa suosiolla vaikkapa Nicaraguaan, Panamaan, tai Costa Ricaan.

Jos pieni rantaloma vaikkapa tulivuorivaellusten vastapainoksi kuitenkin kiehtoo, Guatemalassa kannattaa suunnata El Paredoniin. Antiguasta matkaa tänne Tyynenmeren rannikolle bussilla muutamassa tunnissa.

Tuolloin 2017 puitteet paikan päällä olivat hyvin simppelit; El Paredonissa oli tuskin mitään muutaman hostellin, paikallisten yksinkertaisten asumusten ja pitkän hiekkarannan lisäksi. Päällystetyistä teistä ei ollut tietoakaan. Wifiäkään ei muistaakseni ollut tarjolla ja olo oli kaikin puolin kuin korvessa – hyvällä tavalla.

Vanha VW-campervan hostellin pihalla palmun alla.

Surffaajat löytävät täältä yhden Väli-Amerikan parhaimmista surffirannoista ja aallot ovat kokeneille surffareille otolliset ilmeisesti melkolailla kellon- ja vuoden ympäri. Aloittelijat voivat löytää täältä nykyisin muutaman surffikoulun – näitä ei muistaakseni ollut tarjolla vielä marraskuussa 2017.

Ilmeisesti tilanne El Paredonissa on muuttumaan päin ja sielläkin rakennetaan tällä hetkellä kiihtyvällä tahdilla hotelleja ja hostelleja kasvavan turismin tarpeisiin. Autenttisesta Väli-Amerikan biitsi- ja surffimiljööstä kiinnostuneiden kannattaakin tsekata paikka mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Rantamaja ja reissaajia El Paredonin hiekkarannalla.
Kuvasta ei huomaa, mutta hiekka täällä on vulkaanista alkuperää ja lähes mustaa; ja siten päiväsaikaan polttavan kuumaa.

Auringonnousu El Paredonin merenrannalla.

Kasvava matkailuskene ja lisääntyvä infrastruktuuri muodostavat uhan myös kilpikonnien rauhanomaiselle pesinnälle. 

Meriilpikonnanpoikaset rantahiekalla matkalla mereen.

Kilpikonnien suojelusta puheenollen; homma toimii siten, että Driftwood Surfer Hostel ja muut paikalliset toimijat ostavat kilpikonnan munat niitä elannokseen kerääviltä ja kauppaavilta paikallisilta, jotta nämä myisivät munat heille, eivätkä esimerkiksi ravintoloille.

Sitten nämä munat pidetään kuoriutumiseen saakka turvassa, jonka jälkeen poikaset saatellaan auringonnousun aikaan mereen ja toivotetaan näille onnea matkaan. Lahjoitin hostellille pienen summan tukeakseni omalta osaltani tätä heidän arvokasta työtään merikilpikonnien suojelemisen hyväksi.

Älä siis KOSKAAN syö merikilpikonnan munia, jos näitä vaikkapa jossain Etelä-Amerikan rantaravintolassa satutaan tarjoamaan! Tämä on aina pois uhanalaisen lajin arvokkaasta suojelutyöstä. 

Cheek-karaokevetoa hostellin karaokeillassa pitää taustoittaa sen verran, että Timantit on ikuisia oli tuohon aikaan Suomessa karaokebravuurini. Se oli myös ainoa kappale, jonka suostuin ylipäätään karaokessa vetämään. Olin esittänyt biisin aikoinani myös muun muassa omissa käräjäoikeuden läksiäisissäni  – lyriikoiltaan mukautettuna kuvaamaan omaa käräjänotaarin vuottani. 

Yksinäinen yksinmatkaaja vaiko sosiaalinen sooloreissaaja?

Tässä vaiheessa moni lienee huomannut, ettei se sooloreppureissaus suinkaan tarkoita sitä, että matkustelisi paikasta toiseen yksikseen ja ainoa juttukaveri iltaisin olisi oma Kajka-rinkka.

Reissun päälle kyllä lähtee yksin ja sataprosenttinen päätäntävalta reissun aikataulusta ja reitistä ynnä muista päätöksistä säilyy viime kädessä itsellä – mikä on se tärkein ja hienoin juttu soolomatkailun konseptissa.

Hostelleissa majoittautuessa on kuitenkin lähes vääjäämätöntä, että sitä jatkuvalla syötöllä törmää ja tutustuu toisiin reissaajiin. Näiden kanssa tulee vietettyä joskus hyvinkin tiiviisti yhteistä aikaa. 

Reissaajia hostellin pöydän ääressä.
Toisten matkaajien seurassa jutunjuurta on helppo kaivaa esiin ja reissukokemukset ja -tarinat vaihtuvat puolin ja toisin. Kuva srilankalaisesta hostellista helmikuulta 2017.

Toisinaan tämä yhteinen laatuaika kestää tunnin, toisinaan päivän pari. Silloin tällöin yhteinen reissutaival voi jatkua jopa viikkoja.

Ajallisesta kestostaan riippumatta nämä muiden reissaajien kanssa yhdessä vietetyt hetket voivat olla hyvinkin kallisarvoisia ja yhdessä jaetut reissukokemukset ikimuistoisia.

Harvojen travellereiden kanssa tulee vaihdettua tästä huolimatta edes yhteystietoja myöhempää yhteydenpitoa varten. Tämä on ihan luonnollista. Ja vaikka Whatsapp / Facebook -yhteystietoja olisikin vaihtanut, tulee hyvin harvan kanssa enää juurikaan rupateltua jälkeenpäin.

Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta nämä tyypit on omalta osaltani laskettavissa koko reppureissuvuoden osalta melkolailla yhden käden sormin. Yhteystietojen tai yhteydenpidon puuttuminen jälkeenpäin ei vie kuitenkaan yhtään arvoa pois aiemmin yhdessä koetuilta reissukokemuksilta.

Reissaajia hymyilee kameralle majapaikan edustalla.
Iloinen suomalais-sveitsiläis-irlantilainen kokoonpano San Marcoksen majapaikan terassilla.

Meikäläisen jatkaessa reissutaivalta Atitlán-järveltä Guatemalan rannikolle El Paredoniin Naima jäi edelleen rauhoittumaan ja ”puhdistautumaan” San Marcokseen. Sanoimme näkemiin ja uskoimme tapaavamme jälleen jossain vaiheessa matkaa. 

Vaikka joitakin viestejä vaihdoimme vielä jälkeenpäin, enää tiemme eivät Naiman kanssa kuitenkaan kohdanneet. No, ehkä siellä seuraavassa elämässä sitten viimeistään… #vainsanmarcosjutut.

Nainen laiturilla auringonlaskussa, tulivuorimaisema taustalla.

Vaikka tapasin lukuisia mahtavia persoonia myös tulevina kuukausina, ei sellaista tyyppiä, jonka kanssa olisin tuntenut vastaavaa välitöntä, syvää yhteyttä kuin Naiman kanssa, tullut enää vastaan. (Tapaamisemme nykyisen kihlattuni Craigin kanssa on tietysti oma lukunsa; tästä voi lukea lisää siinä vaiheessa, kun reissutarinani on edennyt Nicaraguan surffirannoille ;)).

Seuraavassa postauksessa jatketaan kuitenkin vielä Guatemalan maisemissa. Luvassa muun muassa (lisää) bileitä, viidakkomaisemia tarantelloineen ja mölyapinoineen sekä muinaisen mayakaupungin mystiikkaa!

Kilpikonnanpoikanen rannalla matkalla kohti merta.

Leave a Comment

Your email address will not be published.