Kolumbia, 7.3.2018.
Morjens taas kaikille täältä San Gilistä, Kolumbian “adventure sport” -pääkaupungista! Perjantai-iltana sain viimein karistettua jaloistani Karibian seudun hiekat ja jatkettua matkaa rantojen kupeesta tänne sisämaahan vuorien keskelle.
Ennakkosuunnitelmista poiketen Kolumbian pohjoisrannikolla ja sitä reunustavilla, reilu 20 kilometrin päässä Karibianmeren aalloista sijaitsevilla Sierra Nevadan vuorilla vierähti puolihuomaamatta reilu kuukauden päivät. Eikä olisi ollut ongelma eikä mikään jatkaa niissä tunnelmissa vielä pidempäänkin – useampi paikka rannikolla jäi vielä ihan kokonaan kokematta (esimerkiksi paljon hehkutettu Tayronan kansallispuisto, joka oli suljettu helmikuun ajan)!
Kolumbialla on Karibian rannikkonsa lisäksi tarjottavanaan kuitenkin niin paljon muutakin, että oli pakko kiskoa itseni lopulta taas kunnolla liikkeelle ja ottaa 13 tunnin yöbussi tänne upeiden vuorien ympäröimään San Giliin – joka tarjoaa lähiseutuineen jotain kiinnostavaa jokaiselle adrenaliininnälkäiselle seikkailijalle.
Santa Martan värikästä katukuvaa.Mutta vielä hetkeksi takaisin Karibialle! Barranquillan karnevaalihumun jälkeiset viikot kuljettivat mut ensimmäiseksi Santa Martan vilkkaaseen kauppa- ja matkailukaupunkiin, jonka elämää kuhisevilla kaduilla vierähti neljä päivää sen jälkeen, kun karnevaalien jälkeinen lyhyt luksuselämäni kaupungin hotellialueen resortissa tuli päätökseensä.
Pääset lukemaan riemukkaasta karnevaalikokemuksestani maailman toiseksi suurimmassa karnevaalitapahtumassa tästä postauksesta!
Tuntui, että Santa Martan kaduilta pystyy ostamaan mitä tahansa – sitä mitä ei siellä myydä, sitä ei tarvitse. Välillä piti kunnolla keskittyä pitämään pää kylmänä vieri vieressä tuotteitaan kaupittelevien lukemattomien myyjien ja muiden huutelijoiden keskellä.
Hauskinta oli, että olin jostain syystä kuvitellut ennakkoon Santa Martan pienehköksi, noin 20 000 – 50 000 ihmisen kaupungiksi. No, paikkahan vastaa lähes puolen miljoonan asukasluvullaan (siihen vielä epäviralliset Venezuelan pakolaiset lisättynä) lähemmäs Helsingin kokoluokkaa.
Santa Martan jälkeen vietin neljä yötä Kolumbian parhaimman hostellin titteliä itsellään pitävän, kahden nuoren brittikaveruksen pyörittämän El Rio –hostellin riippumatossa upeiden viidakkomaisemien ympäröimänä sivistyksen (ja wifin) ulottumattomissa.
El Rio -hostellissa eletään kolumbialaisen viidakon ympäröimänä.
Viidakkoteema näkyi myös hostellin eläimistössä. Tässä vaiheessa reissua olin jo melko hyvin siedättynyt hämähäkkeihin, kun veikeimpiä yksilöitä teki mieli jo kuvaillakin.Myönnettäköön, että paikka lienee tittelinsä ainakin osittain ansainnut. Päällimmäisenä hostellista jäi mieleen vehreiden viidakko- ja jokivarsimaisemien ohella rento ilmapiiri, viihtyisät ja mainiosti huolettomaan chillaukseen sopivat yleiset tilat, ihan älyttömän hyvä ruokatarjoilu monine vegevaihtoehtoineen sekä aamuyön tunneille jatkuneet illanvietot.
Nukuin yöni hostellissa tässä riippumatossa. Riippumatto sinänsä oli oikein ok, mutta viereisessä hostellin baarissa aamuyöhön saakka jatkuneet bileet verottivat yöunia.
Myös laadukkaampaa bungalow-majoitusta oli tarjolla.
Hostellista oli helppoa tehdä lyhyitä patikkaretkiä ympäröivään viidakkoon.
Törmäsin El Rio -hostellissa pitkästä aikaa myös suomalaiseen; erääseen kirkkonummelaiseen jätkään, joka oli viettänyt vapaaehtoishommissa muun muassa baarimikkona työskennellen kyseisessä hostellissa viikkokaupalla.
El Rion huonosti nukuttujen öiden jälkeen matka jatkui rannikkoa eteenpäin pieneen Palominon kalastajakylään, joka ilmeisesti ihan muutaman viime vuoden aikana on muuttunut pienestä ja syrjäisestä “hippi”kylästä huomattavasti turistisoituneempaan suuntaan menettäen samalla autenttista kolumbialaiskylän tunnelmaansa.
Palominon kylänraittia.Rentouduin Palominossa pari päivää lyhennellen lähinnä univelkojani. Noin viiden kilometrin mittaisella kauniilla biitsillä uiminen oli käytännössä kielletty kovan aallokon ja virtauksien vuoksi, joten meren aaltojen sijasta nautin vilvoittavasta vedestä Dreamer-hostellin upealla allasalueella (ei ollenkaan huono 11 euron diili!).
Pääsin nauttimaan myös paikallisesta tuoreesta, älyttömän herkullisesta cevichestä paikallisessa pikkubaarissa.Palominosta tie vei pariksi päiväksi toistaiseksi viimeiseen rantakohteeseeni, Costeño beachille (noin tunnin bussimatkan päässä Santa Martasta itään), jossa sijaitsee muutama biitsihostelli ja kaunista rantaviivaa silmänkantamattomiin.
Pilaamatonta kolumbialaista rantaviivaa.
La Brisa Tranquila -hostelli sijaitsi kirjaimellisesti rannalla, ja yhdessä viereisen Costeno Beach Surf Camp -hostellin kanssa se tarjosi mahtavat puitteet rennon biitsipäivän sekä railakkaan tanssipainotteisen perjantai-illan viettoon.
Viimeisen happy hourin (Brisa Tranquilassa oli kolme happy houria pitkin päivää, ensimmäinen jo aamusta) ja talon tarjoaman passionhedelmädrinkin jälkeen ilta jatkui kaikille avoimella ilmaisella tanssitunnilla, jonka jälkeen tanssittiin kahden hostellin väen voimin puoleen yöhön Costeno beach -hostellin tanssilattialla. En voinut olla vertaamatta täkäläisiä muuvseja suomalaiseen yökerhomeininkiin; arvata saa, kummassa lanteet heiluu näyttävämmin… Keskiyön jälkeen juhlat siirtyivät vielä biitsin ainoaan pieneen rantabaariin.
Samassa baarissa kävin viestinvaihtoa äidin kanssa olympialaisten 50 kilometrin hiihdon liveseurannasta ja illan päätteeksi sain myös tuulettaa Iivon ansiokasta olympiakultaa!
Tuon illan aikana puhuin myös espanjaa varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin – yllättävän sujuvasti soljui kieli suussa muutaman happy hour -rommikolan ja kolumbialaisen aguardiente-shotin jälkeen.
Costeno beachin jälkeen oli vihdoin aika hyvästellä kauniit Karibian rannat, palata Santa Martaan ja reissata lyhyt paikallisbussimatka Mincaan. Minca on Kolumbian Karibian rannikkoa ympäröivillä Sierra Nevadan vuorilla 650 metrin korkeudessa sijaitseva noin 800 ihmisen asuttama pieni kylä. Se on tunnettu erityisesti luomukahviviljelmistään, kauniista luonnostaan sekä patikointi- ja lintubongausmahdollisuuksistaan.
Mincassa on hyvä ottaa rennosti sekä nauttia luonnosta ja kiireettömyydestä. Hostellitarjonta on suhteellisen monipuolinen ja laadukas etenkin kylän kokoon suhteutettuna. Itse majoituin Mincassa kolmessa eri hostellissa.
Minca tarjoaa upeita vuoristomaisemia vain kivenheiton päässä Karibian rannikolta. Kuva Casa Loma -hostellista.Minca tarjosi mahtavine hostelleineen täydelliset puitteet rentoutumiselle, vehreästä ympäröivästä luonnosta nauttimiselle sekä muutamalle luonnonhelmaan suuntautuvalle päiväretkelle. Päällimmäisenä yksittäisenä kokemuksena jäi mieleen 2,5 tunnin hikinen patikkaretki vuorenlaelle 1200 metrin korkeuteen, kuuluisaan Casa Elemento -hostelliin.
Perille päästyäni sain onneksi nauttia palkinnoksi älyttömän upeista näkymistä aina Santa Martaan ja Karibian merelle saakka – maailman suurimmaksi tituleeratusta riippukeinusta käsin ihailtuna.
“After 2,5 hours of uphill walking, I finally made it to one of the most famous hostels of the country and kind of a ‘must visit’ spot for travelers in Colombia: Casa Elemento, in the Sierra Nevada de Santa Marta mountains. Casa Elemento has become famous due to its giant hammock hanging over the edge of a mountainside, offering stunning panoramic views of the mountains and the Caribbean.” – minä Facebook-päivityksessäni.Niin ikään mahtavat näkymät tarjoavassa Casa Loma -hostellissa sain puolestani kokea kiinnostavia ihmiskohtaamisia: ensin tapasin mukavan belgialaisen pariskunnan, jonka kanssa hengailin aikoinaan Rio Dulce -joella Guatemalassa lähes neljä kuukautta aiemmin!
Heti perään törmäsin pariin suomalaiseen kaverukseen, jotka niin ikään ovat reissussa pidemmän aikaa, ja joiden kanssa oli mukavaa sinä iltana lätistä pitkästä aikaa suomea, nauttia muutama drinksu ja ihailla vuorten taakse laskevaa ilta-aurinkoa.
Maanantaina tulee kuluneeksi jo viisi kuukautta siitä, kun aloitin tämän suuren elämysmatkani. Aika on kulunut toisaalta nopeasti, mutta toisaalta matkaan on ehtinyt mahtua niin lukuisia elämyksiä, paikkoja ja ihmiskohtaamisia, että tuntuu että täällä reissun päällä olisi vierähtänyt ehkä pidempikin aika.
Riippumattodormitorio Kolumbian Mincassa Casa Loma -hostellissa.Vielä olisi kuitenkin sen verran monta paikkaa koluttavana ja matkakassassa ropoja jäljellä, ettei Suomeen ole kiire ihan vielä lähiaikoina! Täällä Kolumbiassa vierähtänee seuraavatkin kuukauden päivät – kunhan muistaa pitää huolen siitä, että olen Ecuadorissa valmiina nousemaan 13.4. Galapagossaarille vievään koneeseen…
Seuraavaksi pitää yrittää laittaa nukkumaan ja kerätä henkinen kanttinsa huomenna odottavaa aktiviteettia varten. Sunnuntai-iltapäivään mennessä on nimittäin (toivottavasti) taas yksi elämys otettu tämän travellerin bucket listalta pois kuleksimasta… 😉 Lisää seikkailupäivityksiä luvassa myöhemmin!
Kolumbia 14.3.2018.
Hola a todos! Todo bien en Colombia.
Ohessa vielä vähän San Gilin ja Baricharan tunnelmia sanoin ja kuvin, jotta pääsen jossain vaiheessa vuorostaan hehkuttamaan tätä mahtavaa Medellinin kaupunkia, jossa on tullut pyörittyä jo vajaan viikon verran.
Yön yli kestävät bussimatkat alkoivat Kolumbiassa muodostua jo rutiiniksi.San Gil tarjoaa adrenaliinitasoa nostattavia aktiviteetteja hyvin edulliseen hintaan kaikille actionia kaipaaville reissaajille. Kaupunki osoittautui todellakin 13 tunnin yöbussireissun arvoiseksi!
Eri aktiviteetit oli helppoa varata hostellin kautta; yleensä buukkaukset onnistuivat vieläpä seuraavalle päivälle. Itsekin marssin melkolailla heti alkajaisiksi Sam’s VIP -hostelliin saavuttuani respan tiskille varailemaan muutaman sykettä nostattavan elämyksen seuraaviksi päiviksi.
Ensimmäisenä aktiviteettipäivänä oli vuorossa koskenlaskua Rio Suarez -joen verrattain haastavalla, III-V luokan koskia sisältävällä reitillä. Olen pari kertaa aiemminkin laskenut koskea alas, viimeksi pari vuotta sitten perheellä Etelä-Ranskassa, mutta heti aluksi kävi selväksi, että tämänkertaiset kosket olivat kyllä jotain omaa luokkaansa…
V-luokan koskia meloessaan sai jännittää oikeasti tosissaan. Meidän kumiveneen miehistö joutui muutaman kerran suurimmissa koskissa myös oikeisiin vaikeuksiin, ja pahimmillaan kaksi miestä oli samaan aikaan yli laidan. Itsekin menetin jossain vaiheessa melani pyrkiessäni epätoivoisesti roikkumaan veneen kyydissä, kun yritimme päästä alas V-koskea kolmen hengen ja kahden melan voimin.
Näiden koskien pyörteissä meloin kirjaimellisesti henkeni edestä – tai siltä se ainakin tuntui.
No, siitäkin selvittiin; pudonneet miehet saatiin noukittua lopulta takaisin kyytiin (toinen kajakin pelastamana alempana koskea) ja jäljellä olevat pahat paikat läpäistiin kunnialla – vaikkakin yhdessä vaiheessa luulin veneen jo kipanneen meidät kyydistä kosken kuohuihin. Lopuksi saatiin hypätä kaikki veteen (rauhallisemman) virran vietäväksi, ja rannalla meitä selviytyjiä odotti lopulta kylmät oluet ja kevyt maittava lounas.
Kokemus oli ihan mahtava, joskin lähes turhankin jännittävä. Järjestäjä kaikkine oppaineen oli ihan huippuammattimaista porukkaa, joka pyrki varmistaan meidän turvallisuuden ja antamaan kaiken oleellisen infon ja ohjeistuksen parhaalla mahdollisella tavalla.
Huh, olipahan kokemus! Osallistuminen ei kaduta, mutten olisi myöskään valmis kokemaan näitä koskia uudelleen. Elämys maksoi kaikkineen noin 25 euroa.Myöhemmin samana iltana nautin pikkuruisessa idyllisessä italialaisessa ravintolassa San Gilissä koskiseikkailusta selviytymisen kunniaksi sieni-sinihomejuustopastan sekä lasin viiniä (yhteensä 6,25 €).
Seuraavana päivänä oli aika vaihtaa aktiviteetit koskista korkeuksiin ja lähteä kohti Chicamocha-kanjonia ympäröiviä vuoria kokeilemaan täysin uutta ja kiehtovaa elämystä: varjoliitoa (paragliding).
Ei varjoliitoilu 3000 metrissä voisi jännittää yhtä paljon kuin koskenlasku – eihän?
Varusteiden testausta ennen korkeuksiin kohoamista.Olin etukäteen ajatellut, ettei mua voisi millään jännittää yhtä paljoa kuin edeltävän päivän koskiseikkailussa. Silti siellä korkeuksissa, yhden maailman suurimman kanjonin yläpuolella kolmen tuhannen metrin hujakoilla liidellessä meinasi syke hieman kohota; varsinkin kun homma otti välillä myös vatsanpohjasta.
Jonkin aikaa korkeuksissa liideltyämme ja hieman rentouduttuani pilottini Jorge tiedusteli, josko kokeiltaisiin siellä yläilmoissa hieman liitoakrobatiaa. Hetken emmittyäni suostuin, mutta varjon kanssa taivaalla kieppuminen piti lopettaa hyvin pian vatsani protestoinnin vuoksi.
Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin turvallinen ja sopivasta jännityksestä huolimatta miellyttävä – tätä vielä joskus lisää!Liitovarjoilusta jäi ihan mielettömän hyvät fiilikset! Vaikka aluksi vähän jännittikin, pystyin nauttimaan joka hetkestä, ja kokemus oli kokonaisuutena ihan huikea. Olisin ollut heti valmis lähtemään taivaalle uusintakierrokselle ja toivonkin, että vielä joskus tulee tilaisuus palata yläilmoihin fiilistelemään saman lajin merkeissä. Harmittaa vaan hieman, kun tietää että samantasoisen elämyksen saaminen (varsinkin samaan hintaan) on niin kiven takana. Olosuhteet olivat niin viimisen päälle buenot, että ihan mikä tahansa pikku nyppylän päällä leijailu ei enää sytyttäne samoissa määrin.
Tämä liitovarjoiluelämys maksoi kuljetuksine kaikkineen viitisen kymppiä.Myöhemmin illalla nautin jälleen samaisessa italialaisessa ravintolassa maittavan illallisen viinin ja tällä kertaa myös tiramisu-jälkkärin kera. Koska ravintolan kaikki neljä pöytää sattuivat olemaan sillä kertaa varattuna, jouduin aluksi istahtamaan ravintolan eteen kadulle odottamaan pöydän vapautumista.
Pian ravintolan sympaattinen omistaja tuli ilmoittamaan, että eräs ravintolan asiakas tarjoaa minulle paikkaa omasta pöydästään, mikäli haluaisin liittyä hetkeksi hänen seuraansa. Tartuin tilaisuuteen ja istahdin samaan kahden hengen pöytään noin viisikymppisen herrasmiehen seuraksi. Kävi ilmi, että hän oli kolumbialainen kirurgi Barranquillasta tilapäisellä työkomennuksella San Gilissä. Esittäydyimme toisillemme ja rupateltiin varttitunnin verran pääosin espanjaksi, kunnes kirurgi oli nauttinut pastansa loppuun, kiitti seurasta ja lähti jatkamaan työvuoroaan sairaalaan.
San Gilillä olisi ollut vielä paljon muitakin hienoja aktiviteetteja tarjottavanaan, mutta kahden edellisen huikean seikkailupäivän jälkeen tuskin mikään olisi saanut sykettäni enää tarpeeksi nousemaan (olen syvästi onnellinen siitä, että hyppäsin benjihypyn ”pois alta” jo reilu vuosi sitten costaricalaiseen rotkoon, niin säästyi tällä kertaa siltä kidutukselta. Reilu 20 eurolla olisin saanut täällä mahtavissa olosuhteissa hypyn köyden päässä syvään kanjoniin).
Niinpä päätin taas vaihteeksi rauhoittua ja ottaa 45 minuuttia kestävän paikallisbussikyydin super-sympaattiseen ja idylliseen, vuorilla sijaitsevaan Baricharan kylään, jota on tituleerattu Kolumbian kauneimmaksi sen ihastuttavan kolonialistisen arkkitehtuurin ja tunnelmallisten mukulakivikatujen johdosta.
Monet tekevät Baricharaan San Gilistä ainoastaan päivämatkan, mutta itse päätin nauttia kylän tunnelmasta paikan päällä yön ylitse. Majoituin hurmaavassa 200 vuotta vanhassa kolonialistisessa miljöössä sijaitsevassa ja erittäin vieraanvaraisessa hostel Casa Nacumassa, joka rauhallisuudessaan, tyylikkyydessään ja tunnelmaltaan muistutti pikemminkin laaadukasta guest housia kuin perinteistä hostellia.
Casa Nacuma on yksi koko reissuni kodikkaimpia majoituskokemuksia. Täällä olisi helposti vierähtänyt useampikin yö!
Casa Nacuman dormitorio oli siisti ja tilava, ja sain majoittua siellä kokonaan itsekseni.
Unohdin epäonnekseni retkipyyhkeeni Casa Nacumaan. Paikan mahtava omistaja oli niin ystävällinen, että postitti pyyhkeen minulle veloituksetta Sugar Cane -hostelliin Medelliniin. Jälleen yksi oiva esimerkki kolumbialaisten ystävällisyydestä!Yhden iltapäivän ajan kolusin kameran kanssa Baricharan kauniita, rauhallisia mukulakivikatuja ja ihailin sen kaunista valkopainotteista värimaailmaa.
Seuraavana aamuna, hyvin nukutun yön ja maittavan aamupalan jälkeen, tein noin viiden kilometrin mittaisen mukavan kävelyretken luonnonhelmassa läheiseen, vielä Baricharaakin pienempään Guanen kylään. Guanen kylästä otin bussin takaisin Baricharaan ja vielä myöhemmin samana iltana San Gilin kautta yöbussin Medellinin miljoonakaupunkiin.
Ennen yöbussimatkaa kävin vielä syömässä San Gilissä viimeisen kerran tutussa iltalialaisessa ravintolassa (Cafe Europa), ja tällä kertaa jutustelin omistajien kanssa vähän pidempäänkin. Sain muutaman hyvän kohdevinkin matkaan tuleville Kolumbian viikoille – sekä tällä kertaa tiramisu-kakkupalan veloituksetta.
San Gilin ja Baricharan ympäristössä viettämänäni aikana sain ensi kertaa huomata, että Kolumbia ei hurmaa ainoastaan Karibian rannikollaan, vaan maan vetovoima sen kauniine luontoineen, värikkäine tunnelmineen ja mahtavine ihmisineen ulottuu yhtä vahvana myös maan sisäosiin ja sen hienoihin kumpuileviin vuoristomaisemiin.
Kiintymys Kolumbiaa kohtaan on voimistunut entisestään täällä Medellinin kolmen miljoonan asukkaan metropolissa viettämänäni päivinä – mutta se on toisen postauksen aihe. Sen voin jo tässä kohtaa todeta, että tämä maa on vajaan kuukauden kuluttua hyvin vaikeaa jättää taakseen…
Psst! Jos olet missannut reppureissuni aikaisemmat etapit, ei huolta – tässä kootusti linkit kaikkiin tähänastisiin Latinalaisen Amerikan seikkailuihini:
- Reppureissuun valmistautuminen
- Dominikaaninen tasavalta: 11 päivää Dominikaanisessa Tasavallassa
- Guatemala: Antigua ja Acatenango, Atitlanjärvi ja El Paredonin surffikylä, Tikal, Lanquin ja Rio Dulce
- Honduras: Sukelluskurssi ja saarielämää Utilan saarella Hondurasissa
- Nicaragua: Leon, Granada ja Ometepe, San Juan del Sur ja Nicaraguan surffirannikko
- Costa Rica: Costa Rican matkakertomus, vapaaehtoistyö Animal Rescue Centerillä ja Costa Rican kohdevinkit
- Panama: Veneseikkailu San Blas -paratiisisaarilla
- Kolumbia: Värien, historian ja katutaiteen Cartagena, Barranquillan karnevaalit
Olipa harmi, että Tayronan kansallispuisto oli suljettu. Selvisikö, miksi näin oli, vai onko se muutenkin aina helmikuun suljettu? Tuo El Rio -hostelli tosiaan näyttää sijaintinsa puolesta sellaiselta, että siellä tosiaan viihtyisi. Koskenlaskua olisi joskus mahtavaa kokeilla, muutamaan kertaan siihen olisi ollut mahdollisuus kuten Nepalissa tai Zimbabwessa, mutta toistaiseksi on jäänyt väliin.
Hei, Mikko! Käsittääkseni Tayronan kansallispuisto on perinteisesti suljettuna muutaman kerran vuosittain. Liittyy ilmeisesti ekosysteemin suojelemiseen ja lisäksi paikalliset alkuperäiskansat suorittavat alueella tuolloin pyhiä rituaalejaan. Todella hyvä, että aluetta suojellaan ja matkailijoiden määrää alueella rajoitetaan edes ajoittain. Onpahan hyvä syy palata seudulle vielä toinen kerta, jotta myös kyseinen kaunis kansallispuisto tulee koettua!
Suosittelen koskenlaskua kokemuksena, mutta kehottaisin kiinnittämään erityistä huomiota järjestäjään, jotta kaikkien osallistujen turvallisuus tulee varmasti otettua asianmukaisesti huomioon.