Kirjeitä Kolumbiasta: Medellin – Kolumbian kiehtovin kaupunki

Kolumbia 21.3.2018.

Medellinin monet kasvot

Terkkuja taas täältä Kolumbian keskiosien coffee regionista; ihastuttavan kumpuilevien ja vehreiden vuoristomaisemien keskeltä! Medellinin kolmen miljoonan asukkaan suurkaupungin pölyt on nyt karistettu (hajoamispisteessä olevista) sandaleista, mutta kaupunki onnistui tekemään sellaisen vaikutuksen, että sen päästä karistaminen tuskin onnistuu ihan hetkeen.

Monet Kolumbian reissaajat hehkuttivat mulle etukäteen Medelliniä ja kehottivat varaamaan kaupungin koluamiseen tarpeeksi aikaa. Lopulta viikon mittainen aikabudjetointi osoittautui kuitenkin liian lyhyeksi, ja vielä yhdeksänkin Medellinissä vietetyn päivän jälkeen tuntui vaikealta jättää kaupunki taakseen. Sillä olisi ollut vielä niin paljon annettavanaan.

Medellin on masentavan kuuluisa rikollisesta ja väkivaltaisesta taustastaan, ja ei niin kauan aikaa sitten kaupunki lukeutui maailman vaarallisimpien joukkoon. Vielä 1990-luvun alussa Medellin oli ansiokkaasti tappo- ja murhatilastojen kaupunki numero yksi koko maailmassa.

Kaupungissa toimi kuuluisan ja äärimmäisen vaikutusvaltaisen ja rikkaan (meikäläisen syntymävuonna maailman seitsemänneksi varakkaimmaksi listattu henkilö)  huumeparoni Pablo Escobarin huumekartelli 1980-luvun alusta Escobarin kuolemaan, vuoteen 1993 saakka. Pelkästään Escobarin arvioidaan olevan vastuussa yli 36 000 henkilön kuolemasta Medellinissä ja sen lähialueilla.

Escobarin kuoltua useat rikollis- ja terroristijoukot ovat tavoitelleet Medellinissä valtaa, ja vuosia Escobarin kuoleman jälkeenkin kaupunki on toiminut näyttämönä asetaisteluille, väkivallalle, murhille ja katoamisille. Lukuisat perheet surevat yhä ystäviään ja läheisiään, jotka viattomina ovat joutuneet huumekartellin tai sissijoukkojen julmuuksien kohteeksi. 

Medellin on kuitenkin 2000-luvulla pannut reilulla kädellä ja luovuudella kampoihin ongelmiaan vastaan, ja kaupunki onkin kokenut viime vuosien aikana kunnon imagon kiillotuksen. Nykyisin se on (syystäkin) Kolumbian suurista kaupungeista miellyttävimmän ja moderneimman maineessa. Kaupunki jopa voitti 2013 Wall Street Journalin maailman innovatiivisimman kaupungin palkinnon.

Medellinin pyrkimys kehitykseen ja modernisoitumiseen ilmenee kaikkialla kaupungissa. Kolumbian ainoa metroverkosto kondoli-köysiratoineen yhdistää suurkaupungin köyhiä ja vauraita alueita ja tuo toimivuutta liikkumiseen. Kaupunki tarjoaa julkisilla paikoilla – puistoissa, virastoiden edustoilla ja metroasemilla – ilmaisen toimivan wifin kaikille. Kirjastoja, oppimiskeskuksia ja kaupungin yleishyödyllisten organisaatioiden toimipisteitä perustetaan erityisesti ongelma-alueille köyhemmän väestöosan keskuuteen.

Pyrkimyksen kouluttautumiseen voi myös havaita käytännössä: paikallisten englannin kielen taito on ylivoimaisesti korkeatasoisinta, johon Kolumbiassa olen törmännyt (yleensä taso on olematonta). Muutaman kerran jopa 4-7 vuotiaat lapset kaupungin köyhimmillä alueilla pyrkivät kommunkoimaan yksinkertaisia sanoja ja lauseita mun, eli “gringan” kanssa englanniksi.

Harva kaupunki maailmassa, jos mikään, on kyennyt samaan kehitykseen ja imagon kohotukseen yhtä lyhyessä ajassa kuin Medellin. Pyrkimys positiiviseen muutokseen on kaupungissa edelleen kova.

Myönteisestä ja innovatiivisesta kehityksestään huolimatta rikollisjoukot, omaisuus- ja henkirikokset, korruptio sekä huumeet ovat edelleen kaupunkia piinaavia ongelmia. Ihmisiä, myös ulkomaisia turisteja, tapetaan kaupungissa vuosittain.

Medellinin metron pelastava enkeli

Majoituin Medellinissä (kuten lähes kaikki muutkin matkailijat) Poblado -nimisellä alueella, joka on kaupungin vaurain, turvallisin ja kansainvälisin kaupunginosa. Poblado, ja etenkin The Sugar Cane -hostelli viiden minuutin kävelymatkan päässä Pobladon metroasemalta tarjosi oivallisen tukikohdan kaupunkiin tutustumiselle.

Nautin pari maittavaa ateriaa sekä mukavan kahvilahetken paikallisessa kissakahvilassa Pobladon naapurustossa. Ensimmäisenä iltana osallistuin myös erään läheisen hostellin järjestämälle hauskalle baarikierrokselle, joka vei meidät neljään (vai olikohan viiteen… ei voi muistaa) eri Pobladon alueen baariin. Lähes päivittäin matkasin kuitenkin metrolla myös muihin kaupunginosiin.

Aidoin ja kiinnostavin osa Medelliniä jää ehdottomasti kokematta, jos tyytyy pyörimään ainoastaan Pobladon kaduilla ja sen trendiravintoloissa ja -putiikeissa.

Olen jo useaan kertaan aiemminkin hehkuttanut kolumbialaisia, mutta korviini oli kantautunut, että Medellinissä porukka olisi ihan poikkeuksellisen ystävällistä ja vieraanvaraista.

Sainkin kokea täydellisen malliesimerkin paikallisten ystävällisyydestä varsin pian kaupunkiin saavuttuani. Olin ottamassa ensimmäistä kertaa metroa osallistuakseni entisellä pahamaineisella Comuna 13 -alueella järjestettävälle opastetulle graffiti-kävelykierrokselle.

Ongelmana oli, että ennen Pobladon metroasemalle suunnistamista olin kuluttanut liikaa aikaa Exito-ostoskeskuksen kassajonossa hakiessani viikonlopun rommipulloani. Paikalla oli yllättäen muutama muukin henkilö, jotka olivat varautumassa viikonlopun vaalien aikaiseen alkoholinmyyntikieltoon (kyllä; sama ihmeellinen alkoholin kieltolaki kuin Hondurasin presidentinvaalien aikaan marraskuussa), ja niinpä oman pikkupulloni nouto kesti arvioidun 5–10 minuutin sijaan puoli tuntia.

Sen jälkeen pitikin kiiruhtaa ripeästi metroasemalle. Kauhistuin nähdessäni, millainen lauantai-iltapäivän jono jo pelkästään metron lippuluukulle oli. Olin palaamassa maani myyneenä jonon perälle (tajusin, etten koskaan tulisi ehtimään San Javierin metroasemalle ajoissa), kun eräs varttunut, noin 60-70 -vuotias paikallinen herrasmies viitoitti mua asettumaan vaivihkaa hänen edelleen lippujonossa. Hän kertoi myös kertalipun hinnan (2400 pesoa, eli noin 70 senttiä), jotta osasin varata oikean määrän käteistä luukulle. 

Metroa odotellessani selitin kyseiselle herrasmiehelle, että pitäisi päästä San Javierin metroasemalle kello kahdeksi, jotta ehtisin opastetulle kävelykierrokselle. Mies rauhoitteli, että pitäisi olla mahdollista ehtiä asemalle ajoissa juuri ja juuri.

Seuraavan järkytyksen kohtasin, kun metro lopulta saapui laiturille. Kulkuneuvo oli ääriään myöten täynnä –enkä tällä tarkoita sitä, kun sisälle mennessään pitää jäädä seisomaan, vaan sitä, kun yrittäessäni puskea itseäni sisälle metrovaunuun toinen jalka ei meinaa mahtua sisään, vaan roikkuu edelleen vaunun ulkopuolella vielä muutama sekunti ennen ovien sulkeutumista.

Ilman kyseistä herrasmiestä en olisi edes kyennyt pusertamaan itseäni metron sisälle: hän otti minua kädestä ja veti perässään vaunuun varoittaen, että jos epäröisin jäisin kyydistä ja seuraavan metron tullessa olisi jo liian myöhäistä ehtiä ajoissa perille.

Lopulta sain tungettua koko ruumiini metroon ja lähdimme matkaan. Puhelimen käyttö oli mahdotonta, kun yhtään kehon osaa ei kyennyt liikuttamaan, joten herrasmies kertoi, kuinka monen aseman kuluttua minun kuului hypätä pois kyydistä ja vaihtaa metroa. Hän antoi myös ohjeet, mistä löytäisin jatkoyhteysmetron San Antonio -asemalta kohti San Javieriä.

Kaikeksi varmuudeksi herrasmies päätti jäädä kanssani samalla pysäkillä pois, juosta edelläni metroaseman portaita ylös kehottaen kiirehtimään, ja henkilökohtaisesti osoittaa, mihin metroon piti hypätä seuraavaksi. Samalla hän huikkasi, että hän voi jatkaa omaan määränpäähänsä sitten seuraavalla metrolla.

Ehdin San Javieriin vievään jatkoyhteyteen nipin napin: kirjaimellisesti sekunti sen jälkeen, kun olin juossut sisään ovesta (tällä kertaa vaunuun mahtui vaivatta sisään), ovet sulkeutuivat ja metro lähti liikkeelle. Ehdin tuskin huutaa ja huiskuttaa pelastajalleni kiitokseksi.

Ehdin kävelykierrokselle juuri ja juuri ennen sen alkua. Ilman kyseistä ulkoisen olemuksensa perusteella johonkin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa sydämellistä herrasmiestä olisin missannut koko kierroksen, joka myöhemmin osoittautui yhdeksi parhaimmista ja mielenkiintoisimmista iltapäivistä kaupungissa. Sittemmin muuten opin liikkumaan Medellinin metrolla itsenäisesti ja kokeneesti kuten paikalliset konsanaan.

Medellinin karut, kiehtovat lähiöt

Hyvin suosittu kävelykierros Comuna 13 graffiti walking tour perehdytti meidät mahtavan paikallisen oppaan kiehtovalla opastuksella Medellinin pahamaineisimman ja vaarallisimman naapuruston, Comuna 13:n (viralliselta nimeltään San Javier) menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Vuoren rinteellä sijaitseva Medellinin lähiö on surullisen kuuluisa värikkäästä historiastaan: Pablo Escobarin kuoltua se oli päänäyttämö ja taistelutanner 1990- ja 2000-luvuilla guerrilla- ja paramilitaristijoukkojen väliselle sodankäynnille ja valtakamppailulle.

Katutaiteella on alueella vahva kulttuurillinen asema: ympäristön koristamisen ja värittämisen sekä taiteellisen ilmaisun lisäksi se on tärkeä poliittisen kannanoton väline. Comuna 13:n seinät ovat muuttuneet varsinaiseksi taiteilijoiden kanvaasiksi. Niiden lukuisat taidokkaat graffitit ja taideteokset ovat täynnä symboliikkaa, joka kertoo Medellinin ja Comuna 13:n vaikeasta, verisestä menneisyydestä luoden kuitenkin samalla myös optimismia nykyisyyteen ja tulevaan.

Nykyisin vuoren rinteillä sijaitsevan lähiön rinteille on rakennettu sähköiset liukuportaat liikkumista helpottamaan, jätteet lajitellaan ja kierrätetään (ainakin näennäisesti paikan päältä löytyy lajittelupisteet eri jätteille; kuulin kyllä valitettavasti huhuja, että tämä kierrätys olisi lähinnä silmän lumetta…) ja turisteille kaupitellaan street food -keittiön antimia ja esitetään breakdance-tanssiesityksiä lähiön kapeilla värikkäillä kaduilla ja kujilla.

Eräänä iltana palasin muuan seikkailuhenkisen ranskalaisen reissaajan kanssa Comuna 13 -lähiön rinteille nauttimaan kylmästä oluesta paikallisessa kuppilassa ja ihailemaan pimenevää iltaa sekä ympäröivillä vuorilla ja alapuolella kaupungin keskustassa syttyviä Medellinin valoja.

En tuntenut oloani uhatuksi pimeän laskeuduttuakaan, vaikkakin virallisten suositusten mukaan naapurustoa olisi syytä välttää auringonlaskun jälkeen. Alueen ainoa, matkailijoille suunnattu kuppilakin sulki ovensa auringon laskeuduttua ja päivän vierailijoiden lähdettyä.

Samaisen ranskalaisen reissaajan kanssa olimme aiemmin samana päivänä ottaneet huikean “metrovaijeri”kyydin vielä korkeammalle Medelliniä ympäröivien vuorten rinteille. Metrovaijeri (metrocable) muistutti ihan hiihtokeskuksen gondolihissiä. Lasiseinien läpi maisemia tujottaessa tuntui hurjalta, että tuhannet ihmiset kokevat saman gondoliajelun päivittäin suunnatessaan köyhiltä vuorten rinteiden asuinalueilta töihin ja kouluun kaupungin keskustaan.

Metrocable-järjestelmä on alunperin suunniteltu ja toteutettu nimenomaan vuorenrinteiden värävaraisten lähiöiden asukkaiden tarpeita varten. Se mahdollistaa monille työssäkäynnin ja toimeentulon hankkimisen sekä kaupungin palveluiden saatavuuden (ennen gondolihissejä yhdensuuntainen matka alas vuorilta kaupungin keskustaan on voinut kestää helposti useita tunteja). Gondolihissit ovat nykyisin kuitenkin myös yksi kaupungin suosituimmista turistinähtävyyksistä, ja näkymiä gondolin lasin läpi hämmästellessäni ymmärsin kyllä täysin, miksi näin on.

Sen lisäksi, että viimeiseltä asemalta vuoren laelta avautui huikeat näkymät alapuolella levittäytyvään kaupunkiin, oli super kiehtovaa katsella köyhimpiä, slummeja muistuttavia asuinalueita lintuperspektiivistä ja yrittää kuvitella, millaiselta jokapäiväinen elämä niissä näyttää. Punatiiliset pikkutönöt on rakennettu mikä mitenkin, monista puuttui kiinteä katto ja niissä joissa katto oli, oli joku saattanut rakentaa oman asumuksensa sen päälle. Jopa yli 20 kerrosta korkeat koruttomat kerrostalot eivät vaikuttaneet sen ylellisemmältä asumisvaihtoehdolta.

Meno-paluu -matkoineen puolisen tuntia kestäneen huikean gondoliajelun hinnaksi muodostui paikallisen metrolipun hinta, eli reilusti alle euro. 

Juttutuokioita paikallisten kanssa

Aiemmin mainitun metroaseman herrasmiehen lisäksi sain tavata Medellinissä useita muitakin mahtavia paikallisia tyyppejä. Eräänä iltana otin metron paikalliseen suosittuun Son Havana -salsabaariin, mutta tanssilattialla bailaamisen sijasta juttelinkin lähes koko illan kahden paikallisen jätkän kanssa, jotka osasivat todella hyvin englantia. Sain heiltä ihan älyttömästi kiinnostavaa tietoa kaupungista ja kuulin, miltä sen todellisuus näyttää heidän silmin.

Toinen kaveruksista, joka on valmistumaisillaan psykologiksi, puhui niin hyvää ja murteetonta englantia, että luulin häntä ensin eurooppalaistaustaiseksi. Kuultuani että hän on paikallinen arvelin, että hän on vähintään käynyt vaihto-opiskeluvuoden Jenkeissä.

Sain kuitenkin kuulla, ettei kumpikaan sinä iltana tapaamistani nuorista miehistä ollut koskaan päässyt matkustamaan Kolumbian ulkopuolelle. He tarvitsevat kuulemma muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikkiin maihin viisumin, eikä sen saaminen kolumbialaisena ole kuulemma vielä nykyäänkään helppoa – aiemmin se on ollut kuulemma lähes mahdotonta.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin kiinnostuneita ja tietäviä maailmasta; psykologiopiskelija tiesi jopa mainita, että Suomi oli julistettu edeltävänä päivänä maailman onnellisemmaksi maaksi (moni kolumbialainen ei ole edes kuullut Suomesta – saati tietää, missä päin maailmaa se sijaitsee).

Jutusteltiin jonkin aikaa siinä salsabaarin ulkopuolella kotimaastani ja yritin pähkäillä, mistä se suomalainen “onnellisuus” lopulta muodostuu. Samalla melkein hävetti oma onnellinen ja etuoikeutettu asemani kyetä matkustamaan reppu selässä käytännössä huoletta ihan minne lystää avoimin ovin – liian usein unohtuu arvostaa tätäkin asiaa.

Jutustelin muutamana iltana myös Sugar Cane -hostellin iltavuorossa työskennelleen paikallisen Edwinin kanssa. Reilu parikymppinen Edwin oli äärimmäisen iloinen, jopa liikuttuneen oloinen, kuullessaan, kuinka paljon nautin Kolumbiassa olosta ja miten hyvin viihdyin Medellinissä. Hän kertoi olevansa hyvin ylpeä kotikaupungistaan ja pyrkivänsä omalta osaltaan tekemään siitä vieläkin turvallisemman ja paremman paikan; hänet on kuulemma kasvatettu siihen.

Viimeisenä iltana kävin hyvästelemässä Edwinin ja kiittämässä hostellissa viettämästäni mahtavasta ajasta (kokeilin muutamaa muutakin hostellia parin yön ajan Sugar Cane -hostellin lisäksi, mutta päätin palata takaisin Sugar Caneen pääasiassa metron läheisyyden ja mahtavan henkilökunnan takia). Edwin toivotti mulle halauksen kera niin liikuttavan kauniit jäähyväiset ja onnentoivotukset loppureissulle, että myöhemmin dormitoriossa piti pyyhkäistä pari kyyneltä silmäkulmasta.

Kaikki edellä mainitut nuoret paikalliset kertoivat nähneensä ja kohdanneensa myös kaupungin pimeän todellisuuden ja todistaneensa muun muassa taistelukohtauksia ja kadulla lojuvia ruumita Medellinin synkempinä vuosina. Kun hehkutin Medelliniä eräälle heistä, tulevalle psykologille, tämä naurahti ja kertoi, että kapungin kiillotetun imagon takana kaikki ei ole niin hienosti kuin miltä näyttää.

Esimerkiksi poliisin ja viranomaisten korruptio on kuulemma ihan järkyttävällä tasolla, ja nämä toimivat myös yhteistyössä paikallisten rikollisjärjestöjen kanssa. Jos esimerkiksi paikallisena elinkeinonharjoittajana et maksa niin sanottua lahjusmaksua aluetta hallitsevalle rikollisjärjestölle, liikkeesi tullaan hyvin pian pistämään maan tasalle. Näin suomalaisittain kuulostaa hieman vieraalta käytännöltä…

Medellinin sykkeessä päivin ja öin

Medellinissä riitti tekemistä ja kokemista. Eräänä päivänä osallistuin toisellekin opastetulle kävelykierrokselle, joka vei mahtavan paikallisen oppaan johdolla Medellinin kantakaupungin kaduille ja aukioille. Vajaan neljän tunnin aikana saimme kuulla älyttömästi mielenkiintoista tietoa kaupungin menneisyydestä ja nykyisyydestä sekä opimme, mitä muutoksia kaupunki on viime vuosien aikana läpikäynyt.

Ohitimme muutaman keskustan aukion, jotka ympäristöineen ja rakennuksineen ovat olleet kaupungin väkivallan päänäyttämöitä, mutta jotka nykyään kuhisevat erilaista, harmittomampaa sosiaalista elämää. Kunhan muistaa pysyä kyseisten alueiden ulkopuolella iltaisin kello kahdeksan jälkeen, opas muistutti.

Eräänä päivänä tutustuin maksuttomaan Casa de la Memoria -museoon, joka näyttelyillään valottaa kaupungin synkkää historiaa nykypäivään saakka. Viimeisenä päivänä otin metron “kasvitieteelliseen puutarhaan”, joka tosiasiassa on suuri viheralue, Medellinin ainoa todellinen puisto, jonka kasvillisuuden lomassa käveleskellessään ja puiston penkeillä istuskellessaan voi viettää rentouttavaa iltapäivää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää ja ihmispaljoutta.

Puistossa kävellessäni satuin törmäämään paikalliseen yliopisto-opiskelijajoukkoon, joka pyysi johonkin projektiinsa liittyen haastattelua. Sopersin, että espanjan kieleni tuskin riittää haastattelun toteutukseen, mutta lopulta vastailin suhteellisen sujuvasti ja ilmeisesti ymmärrettävästi Medelliniä koskeviin kysymyksiin (mikä kaupungissa on mielestäni hyvää, mikä huonoa, miten kaupunki on muuttunut, miten itse kehittäisin kaupunkia tulevaisuudessa ynnä muuta sellaista).

Haastattelun jälkeen jutustelin opiskelijoiden kanssa vähän pidempäänkin; he olivat kiinnostuneita kuulemaan myös eksoottisesta kaukaisesta kotimaastani. Ennen erkaantumista otimme vielä porukalla muistoksi yhteisselfien.

Medellinin yöelämässä viettämäni aika jäi lopulta ehkä odotettua vähäisemmäksi – johtuen suurilta osin vaaliviikonlopun kestäneestä alkoholin anniskelukiellosta, jolloin myös baarit ja yökerhot pysyivät suljettuina.

Hauskimpana ja vauhdikkaimpana iltana jäi baarikierroksen ohella mieleen erään torstai-illan tanssikuviot, kun päätin suunnata Pobladolla sijaitsevan suositun tanssikoulun-/baarin järjestämälle ilmaiselle salsaoppitunnille. Ilmeni, että maksuton tanssitunti houkutteli paikalle sankoin joukoin muitakin, sekä matkaajia että paikallisia, ja tanssitunti vietettiin tupaten täynnä olleessa salissa.

Oppitunti oli suhteellisen haastava, mutta ekstrarohkeutta ja rentoutta askelkuvioihin oli onneksi mahdollista hakea baaritiskin puolelta.

Vaikka tanssikoulun baari myikin olutta paikalliseen hintatasoon nähden hieman tavanomaista hintavammin, ei tanssin lomassa nautittu olut (kolme pulloa yhteensä noin 4,30 €) syössyt budjettimatkaajaa konkurssin partaalle. 

Tanssitunnin jälkeen ilta jatkui vapaamuotoisesti salsan ja bachatan tahdissa. Mua tanssitti useampi eritasoinen tanssija. Erityisesti tanssikavereista jäi mieleen eräs varttuneempi tanssitaituri, jonka taitavissa opeissa sain pyörähdellä salsan rytmissä ja astella bachatan tahtiin enemmän ja taitavammin kuin koskaan aiemmin. Ensimmäistä kertaa onnistuin säilyttämään salsan askelkuviot myös lukuisten pyörähdysten timmellyksessä, vaikka pää oli ihan pyörällä. Oli ihan mielettömän hauskaa!

Tanssin treenaus jatkuu todellakin myös tulevaisuudessa: parin viikon sisällä tie vie Caliin – maailman salsapääkaupunkiin – jonka tanssikouluissa ja salsaklubeilla voi treenata tanssitaitojaan halutessaan vaikka kellon ympäri. 

Päiväretki Medellinistä Guatapeen

Yhtenä päivänä maltoin myös poistua Medellinin ulkopuolelle ja lähteä toisen hostellilaisen kanssa päiväretkelle noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Medellinistä sijaitsevaan Guatapen pikku kaupunkiin.

Itse kaupunkia suositumpi nähtävyys on kuitenkin El Peñon de Guatape, 70 miljoonaa vuotta vanha kivenjärkäle, joka kohoaa ympäröivästä maastostaan silmiinpistävän erottuvana 200 metrin korkeuteen. Järkäleen huipulle päästäkseen on kavuttava kiven kapeaan halkeamaan rakennetut mutkittelevat 659 porrasta. Ylhäältä avautuvat näköalat kauniine järvimaisemineen osoittautuvat kuitenkin helposti kapuamisen ja pienen pääsymaksun arvoiseksi. 

Guatapen kiven valloitettuamme otimme reissukaverin kanssa kyydin lyhyen tuktuk-ajelun päässä sijaitsevaan varsinaiseen Guatapen kaupunkiin. Kaupunki osoittautui ihan älyttömän hurmaavaksi ja sympaattiseksi värikkäästi koristeltujen rakennustensa ja lämminhenkisen ilmapiirinsä ansiosta.

Jokaisen talon julkisivu oli koristeltu omalla “vaakunallaan”; esimerkiksi alpakkojen, kimalaisten, hevosten ynnä muiden eläinten, kasvien tai symbolien kuvilla. Yritimme bongata yksisarvisen vaakunaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vierailumme kaupungissa osui Kolumbian parlamenttivaalien aikaan sunnuntaille, jolloin televisioiden äärellä seurattiin ääntenlaskentaa ja alkoholin myyntikielto oli vielä virallisesti voimassa. Istahdimme kaverini kanssa päivän viimeistä Medellinin paluubussia odotellessamme paikalliselle kahvilan terassille ja kohteliaasti tiedustelimme espanjaksi, olisiko näin turistin ominaisuudessa mahdollisuus nauttia olutta, tai muunlaista alkomahoolia, kun emme kuitenkaan äänestämiseen, tai mahdollisesti sitä seuraavaan mellakointiin ole osallistumassa.

Ystävällinen miestarjoilija pahoitteli, että ikävä kyllä alkoholikielto on edelleen voimassa ja koskee kaikkia, mutta lisäsi hiljempaa, että halutessamme voisimme kuitenkin nauttia kupilliset “tintoa” (paikallinen nimitys mustalle kahvikupillisille).

Hetkeä myöhemmin siemailimme voitonriemuisina kahvikupeistamme ilmeisesti paikallista aguardiente-viinaa, johon oli värin vuoksi lisätty vähän kahvia sekaan. Ei todellakaan mikään nautinnollisin makuelämys, mutta alkoholikiellon aikana nautittu piiloviina ravintolan terassilla auringon laskiessa jäi hienona voitokkaana muistona mieleen!

Vastoin epäilyksiäni meiltä ei kiskottu epävirallisista erikoiskahveistamme edes ylihintaa, vaan ne kustansivat 1,15 euroa kipale.

Haikeat jäähyväiset Medellinille

Medellin on kaupunki, jossa voisi helposti viettää viikkoja, jopa kuukausia pitkästymättä. Valitettavasti reissuni oli kuitenkin jatkuttava kohti etelää ja coffee regionin rauhallisempia pikku kaupunkeja.

Pari ensimmäistä yötä Medellinin jälkeen vietin Jardin-nimisen kylän liepeillä kukkuloilla kauniin vehreän luonnon helmassa yhden hengen teltassa. Toisaalta miljöö toi täydellistä vaihtelua Medellinin suurkaupungin sykkeeseen, toisaalta taas tuntui haikealta jättää taakseen niin viehättävä, elämää sykkivä kaupunki, jonka päälinjan metroasemat ehti oppia jo kutakuinkin ulkoa, ja jonka kaduilla alkoi jo tuntea olonsa kotoisaksi. Medellin – ehkä me tapaamme vielä jokin päivä… <3

Psst! Jos olet missannut reppureissuni aikaisemmat etapit, ei huolta – tässä kootusti linkit kaikkiin tähänastisiin Latinalaisen Amerikan seikkailuihini: 

• Reppureissuun valmistautuminen
• Dominikaaninen tasavalta: 11 päivää Dominikaanisessa Tasavallassa
• Guatemala: Antigua ja Acatenango, Atitlanjärvi ja El Paredonin surffikylä, Tikal, Lanquin ja Rio Dulce
• Honduras: Sukelluskurssi ja saarielämää Utilan saarella Hondurasissa
• Nicaragua: Leon, Granada ja Ometepe, San Juan del Sur ja Nicaraguan surffirannikko
• Costa Rica: Costa Rican matkakertomus, vapaaehtoistyö Animal Rescue Centerillä ja Costa Rican kohdevinkit
• Panama: Veneseikkailu San Blas -paratiisisaarilla
• Kolumbia: Värien, historian ja katutaiteen Cartagena, Barranquillan karnevaalit, Karibian rannikko, San Gil & Barichara.