Volcano boarding, Nicaragua.

Kirjeitä Nicaraguasta osa I: Leon, Granada ja Ometepe

Nicaragua 3.12.2017

CNN listasi vuonna 2014 thrill seeker’s bucket listin 50 elämyksestä, jotka jokaisen tarpeeksi adrenaliininnälkäisen tulisi kokea elämänsä aikana.

Listalta löytyy muun ohessa aktiviteetti, joka on mahdollista kokea ainoastaan yhdessä paikkaa maailmaa – kiitos Daryn Webbin; hullun pioneerin australialaisen, joka sai päähänpiston lajin kehittämisestä vuonna 2004 ja perusti tätä varten Big Foot -hostellin Nicaraguan Leóniin.

Kyseinen lajikokeilu on ollut myös omalla henkilökohtaisella bucket listallani siitä lähtien, kun sen olemassaolosta aikoinaan luin. Joten pakkohan sitä oli tilaisuuden tullen saada listaa lyhyemmäksi ja tehdä itsensä taas yhtä kokemusta rikkaammaksi! Kyseessä on volcano boarding – “tulivuorilautailu”.

Reissuporukka Cerro Negro -tulivuoren edustalla.
Tämän omintakeisen lajikokeilun ja päiväretken hintalappu oli kolmisenkymmentä euroa.
Volcano Boarding infotaulu Big foot -hostellissa.
Volcano boarding -infotaulu Big Foot -hostellissa. Kyseinen hostelli on ilmeisesti suht bilepainotteinen, mutta heidän kauttaan voi myös halutessaan osallistua ainoastaan volcano boarding -aktiviteettiin. Itse valitsin Utilan saarella vietettyjen bileiden vastapainoksi tällä kertaa rauhallisemman majapaikan.

Perjantaipäivän alkajaisiksi ajoimme Big Foot -hostellin porukan kanssa lava-auton kyydissä istuen noin tunnin matkan pitkin tuhkaisia ja kuoppaisia maalaisteitä Leónin kaupungista Cerro Negron kansallispuistoon. 

Reissaajia lava-auton kyydissä Nicaraguassa.

Perille päästyämme meille ojennettiin tarvittavat varusteet (suojalasit, huivi, suojapuku ja lauta). Tämän jälkeen patikoimme varusteinemme reilu 30 asteen helteessä noin tunnin kestävän rupeaman 728 metriä korkean aktiivisen Cerro Negro -tulivuoren huipulle.

Alas tultiinkin sitten pikkuisen vauhdikkaampaa: nopeimmat meidän porukasta yli 70 km/h, mutta kaikkien aikojen virallinen nopeusennätys on ilmeisesti 95 kilometriä tunnissa (nykyisin 101 km/h, toim. huom.). 

Reissaaja oranssiin suojapukuun pukeutuneena laudan kanssa tulivuoren huipulla.
Tulivuoren huipulla valmiina koitokseen.

Tulivuoren huipulle päästyämme puimme varusteet päällemme ja opas demonstroi meille, miten istua laudan päällä ja yrittää kontrolloida vauhtiaan sekä lautaa, ja mitä missään nimessä EI pidä tehdä, jos ei tahdo kaatua ja tulla vyörymällä alas.

Ja sitten ei muuta kuin laskemaan lautoinemme alas tulivuoren tuhkarinnettä! 

Reissaajia oransseissa haalareissaan tulivuoren rinteellä.
Lähtöön valmistauduttiin riviin asettumalla. Jokainen lähti laskemaan alas rinnettä omalla vuorollaan.

Ennen liikkeellelähtöä oloni oli samaan aikaan sekä innostunut että hermostunut. Toisaalta halusin nauttia vauhdista ja ainutlaatuisesta elämyksestä täysillä, mutta toisaalta ajatus mahdollisesta kaatumisesta ja itsensä loukkaamisesta pelotti hieman; varsinkin jo näin valmiiksi huonopolvisena (Pohjolan matkavakuutus ei ole muuten onneksi vielä ymmärtänyt lisätä volcano boardingia ei-korvattavien aktiviteettien listalleen, josta jo lähes kaikki muut ei-niin-tervehenkiset lajit löytyvät!).

Parin minuutin (?) matka alas oli loppujen lopuksi, ja kuten arvata saattoi, melko hurjaa kyytiä. Lisäksi itselläni oli välillä ongelmia laudan tasapainon kanssa.

Volcano boarding, Nicaragua.

Pääsin kuitenkin maaliin onnellisena, tuhkan peittämänä ja mikä parasta – kaatumatta! Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita: ainakin kolme tyyppiä kaatui vauhdissa lautoineen ja joutui vuoren juurella ensiapuporukan paikattavaksi.

Volcano boarding, Nicaragua.

Olen tottunut kovaan vauhtiin suksilla lasketeltaessa, mikä toi ehkä vähän lisäluottamusta tekemiseen. Lasketellessa omaa suuntaa, vauhtiaan ja tasapainoaan pystyy kuitenkin kontrolloimaan huomattavasti helpommin kuin puisella lankulla istualleen rinnettä alas tultaessa.

Sen jälkeen, kun me kaikki laskijat olimme enemmän tai vähemmän ehjin nahoin selviytyneet tulivuoren juurelle, palkittiin meidät kylmillä oluilla. Päivän nopeimmat saivat erikoispalkinnon – hitaimmat saivat sen sijaan jäävettä niskaansa.

Iltapäivä jatkui myöhemmin porukalla meren rannalle Las Penitas -kylän lähistölle beach partyihin. Täällä Tyynenmeren rannalla sitä chillataan vieläkin, Mano a mano -nimisessä ekohostellissa, yhtä uniikkia elämystä rikkaampana! 

Beach bar, Nicaragua.
Aktiviteetintäyteinen päivä päättyi näihin maisemiin.

Nicaragua 11.12.2017.

Moikka taas!

Kulunut viikko täällä Nicaraguassa on vienyt tämän reissaajan Tyynenmeren rannikon pienestä Las Penitaksen kylästä 1500-luvulla perustetun kauniin ja eurooppalaisen fiiliksen antavan Granadan kaduille, ja sieltä taas Ometepe-saarelle landelle vapaana juoksentelevien possujen ja kanojen keskelle. 

Las Penitas, Nicaragua.
Tyynenmeren rannikolla sijaitseva kalastajakylä Las Penitas tarjoilee ainekset chilliin rantaelämään.

Kovinkaan moni keskiamerikkalainen kaupunki ei tempaise mukaansa viehättävyydellään, mutta Granada onnistui yllättämään positiivisesti. Kaupungin keskusta oli siisti, kaunis, värikkäiden talojen täplittämä ja jokseenkin myös turistisoitunut (ravintolakadun ärsyttävine sisäänheittäjineen). 

Granadan keskusaukio, Nicaragua.
Granadan historiallisessa keskustassa olo oli turvallinen myös yksin liikkuessa.
Granadan värikästä katukuvaa.
Granadan kaduilla on runsaasti nähtävillä Espanjan siirtomaa-aikaista arkkitehtuuria.
Granadan värikästä katukuvaa.
Kaupungin kadut ovat täynnä värejä.

Täällä yövyin varustetasoltaan, sisustussuunnitelultaan, sijainniltaan ja siisteydeltään ehkä tähän mennessä reissun parhaassa hostellissa (Selina hostel Granada). Muun muassa majoituspuitteiden puolesta olisinkin viihtynyt kaupungissa kolmen yön sijaan reilusti pidempäänkin.

Selinahostelli, Granada.
Selina-hostellin sijainti on mainio Granadan vanhan kaupungin ytimessä keskuspuiston laidalla.
Selina-hostelli, Granada.
Hostellin viihtyisä sisäpiha.

Selina-hostelli, Granada.

Granadassa(kin) sain onnekseni tutusutua ja viettää pari iltaa huippumukavien ja rentojen tyyppien kanssa.

Yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista kohtaamisista oli, kun törmäsimme seurueemme kanssa sattumalta kesken maanantain illanvieton hotellin aulabaarissa Dan “Tito” Davisiin; entiseen huumediileriin ja vankikarkuriin, joka on kiertänyt viime aikoina ympäri maailmaa markkinoimassa viime vuonna ilmestynyttä kirjaansa, jonka hän kirjoitti vankilassa ollessaan. 

Porukka matkaajia pöydän ääressä Nicaraguassa.
Davis kuvassa taka-alalla vasemmalla.

Kirja kertoo Davisin uskomattomasta, vaiherikkaasta ja kansainvälisestä elämästä vankilaa pakosalla. 30-vuotisen vankilatuomion Jenkeissä saatuaan tyyppi pakeni ja reissasi seuraavat 13 vuotta ilman passia ympäri Väli- ja Etelä-Amerikkaa, kunnes lopulta jäi kiinni Venezuelassa. Seuraavat vajaat yhdeksän vuotta Davis istui vankilassa ennen vapautumistaan vuonna 2015. 

Dan "Tito" Davisin kirjoittama kirja.

Vapautumisensa jälkeen Davis on reissannut maailmaa (tällä kertaa laillisesti passin kanssa) markkinoimassa kirjaansa, joka on kohonnut Amazonin rikollisuudesta ja väkivallasta kertovien kirjojen myydyimpien listan kärkeen. Kirjaa on pidellyt käsissään Davisin maailmankiertueen aikana muun muassa itse Dalai Lama.

Illanviettoa seuraavana aamuna satuin törmäämään Davisiin, joka kutsui minut kanssaan aamiaiselle. Aamiaisella sain tilaisuuden tutustua häneen ja hänen elämäntarinaansa vielä hieman syvemmin.

Davis osoittautui karuista kokemuksistaan huolimatta tosi fiksuksi ja sydämelliseksi tyypiksi. Nykyisin entinen huumediileri ja vankikarkuri ei nauti tippaakaan alkoholia tai muita päihteitä, pyrkii aloittamaan joka aamunsa rankalla lihaskuntotreenillä ja joogalla sekä kehottaa nauttimaan vapaudesta, terveydestä ja jokaisesta hetkestä, jonka tämä ihana, ihmeellinen elämä tarjoaa.

Itsenäisyyspäivän aattona kävimme pikku porukalla mukavassa ravintolassa syömässä, ja Davis tarjosi mulle illallisen Suomen 100-vuotisjuhlapäivän kunniaksi.

Porukka illallisella ravintolan pöydän ääressä Nicaraguan Granadassa.

Yksi reissaamisen mahtavinta antia on päästä tutustumaan juuri tällaisiin kiehtoviin tyyppeihin, joilla on niin suuria tarinoita kerrottavanaan ja niin uskomattomia kokemuksia takanaan, ettei itse voi muuta kuin hiljentyä, kuunnella ja ihmetellä.

Suomen 100-vuotisitsenäisyyspäivänä aamiaisen nautittuani hakeuduin läppärini kanssa hostellin kirjastohuoneeseen omaan rauhaan seuraamaan suorana linnanjuhlia.

Selena-hostellin oleskeluhuone.
Tässä kirjastohuoneessa seurasin livenä Yle Areenan kautta Suomen itsenäiysyyspäivän linnanjuhlat.

Lähetyksen loputtua noin kahden aikoihin iltapäivällä sain viestin paikallisesta baarista. Siellä ihmeteltiin, miksen ollut jo paikan päällä viettämässä Suomen suurta juhlapäivää.

Niinpä kuivasin Finlandia-hymnin silmiin nostattamat kyyneleet, siistin naamani ja kiiruhdin läheiseen Lost Souls -baariin, jossa chillailtiin, pelattiin biljardia, juotiin sekä juhlittiin iltapäivä ja ilta mukavalla porukalla satavuotiasta Suomi-neitoa kunnioittaen. Juhlallisuudet taisivat jatkua reippaasti seuraavan vuorokauden puolelle.

Bloggaaja pinkin auton ohjaamossa hostellissa.
Rommikola kourassa hostellissa jatkoilla joskus aamuyöstä.

Itsenäisyyspäivän juhlintojen jälkeen matka jatkui Granadan riehakkaasta kaupunkielämästä luonnon keskelle maaseudun rauhaan Ometepe-saarelle.

Ometepe sijaitsee keskellä Nicaraguajärveä ja on tunnettu paitsi kahdesta tulivuorestaan, jotka hallitsevat saaren maisemaa, myös monipuolisesta ja kauniista luonnostaan. 

Ometepen saaren maisemaa.
Ometepen saarella on kaksi tulivuorta: Concepción ja Maderas.
Auringonlasku Nicaraguajärvellä.
Nicaraguajärvi on Väli-Amerikan suurin järvi.

Koirien lisäksi kanat, possut, lehmät ja hevoset kuljeskelivat vapaina teillä ja pihoilla. Pyöräretkellä sai pysähtyä seuraamaan niin ikään omaa matkaansa taittavaa kapusiiniapinalaumaa. 

Ometepe-saari, Nicaragua.
Kotieläimiä käyskenteli vapaana ympäri saarta.
Kapusiiniapina.
Pyöräretkellä kohdattu kapusiiniapina.

Meidän hostelli, La Urraca Loca,  sijaitsi kuoppaisen maalaistien päässä ja luonto oli vahvasti läsnä myös majapaikassa. Aamupalapöydässä sai katsella ympärillä tepastelevia kanoja (todellista luomukasvatusta – munakkaansa pystyi nauttimaan täällä hyvällä omatunnolla) samalla, kun mölyapinat mylvivät ympäröivässä viidakossa.

La Urraca Loca -hostelli Ometepen saarella.

Yövyin saarella yhteensä kolme yötä. Yhdeksi yöksi hostelli oli täyteen buukattu, eikä mulle riittänyt omaa sänkyä.

Hostellin omistaja ehdotti, että halutessani voisin yöpyä hostellin kuistin riippumatossa. Olisi kuulemma turvallista, kun koirakin on vartioimassa.

Yhden yön vietin siis ihan leppoisasti ulkosalla riippumatossa hyönteiskarkotteella suojatun ohuen silkkimakuupussini alle kääriytyneenä. Jossain vaiheessa aamun valjetessa hostellin koira hyppäsi riippukeinuun kaveriksi jatkamaan mun kanssa unia pariksi tunniksi, ennen kun herättiin aamiaispöytään. 

Koira nukkumassa riippukeinussa.

Koira riippukeinussa.
Ilmeisesti meillä kummallakin oli “vahti”koiran kanssa riippukeinussa ihan lokoisat oltavat.

Saarella viettämäni kahden päivän aikana pääsin nauttimaan luonnosta vesiputousvaelluksen sekä noin 18 kilometrin pyöräretken muodossa.

Ometepe hurmasi kauneudellaan, luonnonläheisyydellään ja mutkattomalta vaikuttavalla elämänmenollaan. 

Pyöräilijä Ometepe-saaren maisemissa.
Pyöräretkellä.
Reissaaja vesiputouksen äärellä Ometepe-saarella.
Vesiputousvaelluksella.

Lande-elämästä kiinni saatuaan saarella olisi voinut hengailla helposti viikonkin päivät, mutta matkan oli kuitenkin jälleen jatkuttava. Tänään reissasin takaisin mantereen puolelle ja tällä hetkellä nautin todellisesta reppureissaajan luksuselämästä Dreamsea Surf Resortissa lähellä suosittua San Juan Del Surin surffi- ja bilekeskusta. 

Seuraavat viisi päivää tulevat olemaan surffioppituntien ja joogantäyteisiä, mutta näihin kuviin ja tunnelmiin palaillaan joskus myöhemmin; nyt unta palloon, jotta jaksaa herätä kello seitsemäksi aamujoogaan!

Jälkeenpäin

Tällä kertaa skippaan sen suuremmat taustatarinoinnit kirjeisiin liittyen. Sen sijaan lisään tähän postauksen päätteeksi vielä muutaman ”ekstrapostikortin” kuvateksteineen Nicaraguan maisemista.

Tiiseri: Seuraavassa kirjeessä ollaan Nicaraguan rannikon surffitunnelmissa sekä päästään mehustelemaan kenties koko reppureissun kohokohdalla: Minun ja Craigin ensitapaamisella!

Reissaaja oranssissa suojapuvussa tulivuoren huipulla.
Volcano Boarding on edelleen yksi elämäni uniikeimmista lajikokeiluista. Jos empii, tohtiiko kyseistä lajia kokeilla Leónin suunnilla reissatessaan, niin sanoisin että kannattaa heittäytyä, vaikkei niin superhurjapäinen olisikaan! Tulivuoren rinne vaihteli jyrkkyydeltään ja lähtökuoppaan sai asettua sen mukaan, miten kovaa kyytiä lähti tavoittelemaan.
Ceviche-annos pöydällä.
Las Penitaksen kalastajakylässä nautin sekä reppureissuni että koko elämäni ensimmäisen ceviche-annoksen. Kyseinen limetillä raakakypsytettävä kalaruoka vei välittömästi mennessään ja cevicheä tulikin sittemmin nautittua eri muodoissaan ympäri Latinalaista Amerikkaa. Tämä annos maksoi nelisen euroa.
Nicaragualaisessa bussissa.
Nicaragualaisessa bussissa matkalla (muistaakseni) Las Penitaksesta kohti Granadaa. Tunnelma paikallisbusseissa oli toisinaan hyvinkin tiivis, mutta matka sujui aina ongelmitta. Matkatavaroitaan kannattaa toki pitää aina tarkasti silmällä.
Granadan katukuvaa Nicaraguassa.
Granada on yksi Amerikkojen vanhimmista kaupungeista. Se perustettiin vuonna 1524 – eli vain jokunen vuosikymmen sen jälkeen, kun Kolumbus “löysi” Amerikan.
Granadan keskusaukio ja joulukuusi.
Granada antoi itsestään hyvin positiivisen vaikutelman. Joidenkin mielestä liberaali ja intellektuelli León on Nicaraguan vierailunarvoisin kaupunki, mutta itselleni Granada oli kokonaisuutena Leónia miellyttävämpi kaupunkikokemus.
Dollareita aseteltuna hostellin sängyn päälle.
Vaikka Nicaraguan virallinen valuutta onkin cordoba, onnistuu Amerikan dollareilla maksaminen maassa melko yleisesti. Kuvassa kuivattelen kastuneita käteisvarantojani Granadan hostellihuoneessa lompakossa käyneen vesivahingon jälkeen.
Illallisannos nicaragualaisessa ravintolassa.
Paikallisista raaka-aineista loihdittu illallinen Ometepe-saarella. Oikeanpuoleisella lautasella tyypillinen Gallo Pinto -annos. Tämä niin aamupalalla, lounaalla kuin päivälliselläkin tarjoiltava yksinkertainen riisipapu-sekoitus ehti käydä Nicaraguassa sekä Costa Ricassa matkatessa hyvin tutuksi.
Suuri hämähäkki seinällä.
Ometepe-saaren runsaaseen lajikirjoon lukeutui myös tämä kookas hämähäkki, jonka bongasimme hostellin ulkokeittiön seinästä. Ilmeisesti aloin tässä vaiheessa reissua olla jo pikku hiljaa siedättynyt näiden kavereiden läsnäoloon – uskalsinhan jopa nukkua ulkosalla.
Nicaragualaista rannikkomaisemaa, Las Penitas.
Kaiken kaikkiaan Nicaraguan reissutaipaleeni oli alkanut varsin vakuuttavasti! En kuitenkaan osannut aavistaa, että parhaimmat Nicaraguan kokemukseni olisivat tässä vaiheessa vielä edessä päin… Kuva Las Penitaksen Mano a Mano -ekohostellista.

2 thoughts on “Kirjeitä Nicaraguasta osa I: Leon, Granada ja Ometepe”

  1. Varsin huisilta kuulostaa tuo tulivuorilautailu, olisi kyllä mukavaa koittaa. Yli 70 km/h vauhti on oikeasti aikamoista haipakkaa! Chevichen kanssa muuten itselläni ihan sama kokemus, ekan annoksen jälkeen sitä on tullut nautittua lukuisia kertoja ja aina se on yhtä hyvää!

    1. Olihan tuo volcano boarding kyllä melkoista hommaa – vaikkakaan itse en ihan tuohon 70 km/h vauhtiin yltänytkään tulivuoren rinnettä alas viilettäessäni. Mutta voin suositella elämyksenä! 😀 Kiva kuulla, että ceviche on vienyt sielläkin sydämen – jäi kyllä täälläkin alkuruokien kestosuosikiksi (vaikken muutoin niin kalaruokia / mereneläviä nykyisin enää syökään)!

Leave a Comment

Your email address will not be published.