Väli- ja Etelä-Amerikan rajamaastossa 31.1.2018.
Hasta luego, América Central! Mucho gusto, América del Sur!
Kolumbiassa kaikki hyvin! Olen nauttinut elämästä ja kotiuttanut itseäni tänne Etelä-Amerikkaan rauhallisesti viime päivät täällä leppoisassa Capurganan kylässä. Onnistuin saamaan käyttöön ihan oman huoneen kahden hengen sängyllä ja omalla kylppärillä paikallisesta hostellista reilu seitsemän euron vuorokausihintaan, joten ei ole ollut hirveä kiire lähteä vielä lätkimään.
Lähes neljä kuukautta on ehtinyt vierähtää siitä, kun jätin rakkaan kotimaan tuttuine ja turvallisine arkineen taakse ja otin suunnan Atlantin toiselle puolelle, ensimmäisenä kohti Dominikaanista tasavaltaa. Sen jälkeen reppureissu on taittunut Guatemalan, Hondurasin, Nicaraguan ja Costa Rican kautta Panamaan, jonne saavuin vajaa pari viikkoa sitten.
Matkaan on mahtunut tähän mennessä ihan mielettömiä kokemuksia, unohtumattomia muistoja, ainutkertaisia elämyksiä, mieleenpainuvia ihmiskohtaamisia – ja kaiken mahtavuuden keskellä myös sitä ihan normaalia, toisinaan ei niin huikeaa reppureissaajan arkea.
Kuukausia pikku päiväbudjetilla eteenpäin matkatessa kyse ei ole ainoastaan lomailusta, vaan pikemminkin jokapäiväisen reissuelämän kokemisesta sekä sen arkisiksi muodostuvine rutiineineen ja huonoine puolineen että (onneksi suurilta osin) hienoine hetkineen ja elämyksineen. Päivääkään ei ole onneksi tarvinnut katua päätöstä lähteä toteuttamaan tätä suurta reissu-unelmaa.
Veneretki Panamasta tänne Kolumbiaan osana reilu 20 hengen San Blas Adventures -seuruetta oli tähän mennessä yksi ikimuistoisimmista reissukokemuksistani. Vietimme neljä päivää ja kolme yötä paratiisimaisissa, mutta alkeellisissa olosuhteissa lähes autioilla San Blas -saarilla kuna-alkuperäisheimon vieraana ilman minkäänlaista yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan.
Maailman upeimpia rantoja
San Blas -saaret kuuluvat alueen alkuperäisasukkaiden, kunien, omistukseen. Olimmekin koko matkan ajan näiden kunaheimojen vieraana. Kunat muun muassa toimivat veneidemme miehistönä, valmistivat meille suurimmaksi osaksi ruoan ja tarjosivat meille saarilla tuotteitaan; virvokkeita ja käsitöitään.
Vietimme muutaman päivän uskomattoman kauniilla autioilla saarilla uiden ja snorklaten turkoosissa, kristallinkirkkaissa vesissä, valkoisilla hiekkarannoilla chillaillen ja beach volleyta pelaillen. Upeampia rantoja olen tuskin koskaan nähnyt – kuvat puhukoot puolestaan.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin löytänyt maanpäällisen paratiisin.
Paikalliset vs. turistit -rantapallomittelö.Lisäksi saaret ja niiden biitsit olivat ainoastaan meidän pienen veneseurueen käytössä. Siten turistirannoille tyypillisestä ruuhkasta, melusta, jätteistä saati kaupustelijoista ei tarvinnut kantaa huolta.
Pimeän laskeuduttua ja illallisen nautittuamme illanvietto jatkui saarilla aina jonkin aikaa rommin ja muiden virvokkeiden parissa, muutamana iltana nuotion äärellä rannalla vaahtokarkkien kera.
Meille saarilla tarjoiltu ruoka oli ihan uskomatonta. Milloinhan viimeksi olen saanut nauttia yhtä runsaasti tuoreista hedelmistä, merenelävistä ja toinen toistaan herkullisimmista salaateista!
Tällä venereissulla ei tarvinnut nälästä kärsiä. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja sitä oli riittävästi!
Myös drinkkipuoli oli kunnossa.Paratiisi ilman mukavuuksia
Saarilla elettiin hyvin alkeellisissa olosuhteissa. Internet tai edes paikallinen puhelinliittymä ei toiminut. Puhelimien tai muun elektroniikan lataus ei luonnollisesti onnistunut, kun sähköä ei ollut.
No Wifi -zone.Suihku tarkoitti vettä saavissa, josta sitä sai kaataa pienemmällä sangolla niskaansa.
Yöpymiseen käytettävillä saarilla oli yksinkertaiset vessat vessanpönttöineen – pönttö “vedettiin” kaatamalla sinne saavista vettä. Vessasta laski putki suoraan mereen. Ainakin eräällä saarella sekä suihku- että vessanhuuhteluvesi pääsivät loppumaan jossain vaiheessa.
Kaksi yötä saarilla nukuttiin vieri vieressä riippumatoissa katoksessa, jossa oli jonkinlaiset seinät ja yksinkertainen katto sateen ja tuulen suojana. Aaltojen pauhuun oli yllättävän rentouttavaa nukahtaa ja yöt riippumatossa sujuivat leppoisasti.
On sitä huonomminkin nukuttu!
Hammock chill.Sen sijaan joka-aamuiset, noin 2-3 tuntia kestävät speedboat-matkat rankassa aallokossa eivät olleet lähimainkaan leppoisia. Kamppeet saivat olla moneen kertaan muovipussitettuja ja jätesäkitettyjä välttääkseen vesivahingot ja koko porukka oli venereissujen jäljiltä aina litimärkänä.
Välillä vene pomppi ja rysähteli niin kovasti aallokossa, että pelkäsin paatin halkeavan kahtia. Aallot olivat välillä vähän pelottavankin kokoisia. Onneksi meidän kuna-miehistö, joka on viettänyt käytännössä koko elämänsä merellä, osasi asiansa ja huolehti meidät joka kerta rankassakin aallokossa turvallisesti seuraavaan tukikohtaan.
Kunaheimon vieraana
Viimeisenä reissupäivänä rannalla vietetyn päivän jälkeen vietimme illan ja yön paikallisessa 1400 kunaheimolaisen asuttamassa kylässä. Me halukkaat saimme kokeilla paikallista menopeliä ottamalla leikkimielisen melontakisan joitakin satoja metrejä kauempana, poukaman toisella puolella sijaitsevaan kylään. Kulkuneuvona oli kunaheimolaisten kalastamiseen ja merellä liikkumiseen käyttämä kahden hengen istuttava kanootti.
Jo pelkän tasapainon ylläpitäminen saati yllättävän raskaalla puisella melalla eteenpäin melominen oli sen verran haastavaa pienessäkin aallokossa, että täytyy antaa kaikki respekti kunille, jotka niin vaivattoman oloisesti kulkevat ja kalastavat päivät pitkät merellä näissä yksinkertaisissa kanooteissaan – vieläpä tähän aikaan vuodesta paikoitellen ihan järkyttävässä aallokossa!
Kunaheimon kalastaja perinteisessä kanootissaan.Kuna-kylään melottuamme ja nopean tynnyrisuihkun jälkeen pääsimme opastetulle kierrokselle kylään. Saimme nauttia paikallisten noin 4-7 -vuotiaiden lapsien tanssiesityksestä.
Kylän lapset vaikuttivat olevan tulostamme innoissaan. Yksinkertaisten ovettomien asumusten keskellä kyläteitä pitkin kävellessämme lukuisat lapset juoksivat tohkeissaan huiskuttamaan, huutamaan “hola!” -tervehdyksiään ja heittämään yläfemmaa meidän kanssa, kun taas jotkut lapsista ainoastaan vilkuttivat meille ujosti hymyillen.
Kylän keskellä oli jonkin sortin betonipohjainen jalkapallokenttä (ilman maaleja tai muitakaan hienouksia), jossa hieman varttuneemmat pojat potkivat taidokkaasti jalkapalloa – joko avojaloin tai crocseissaan.
Jalkapallo vaikuttaa olevan täälläkin se ykköslaji.
Kunakansan elämä vaikutti yksinkertaiselta, mutta samalla onnelliselta.Kyläkierroksen jälkeen paikallinen kunaheimolainen kertoi meille espanjan kielellä mielenkiintoisia seikkoja kansansa historiasta ja kulttuurista, ja meillä oli myös mahdollisuus esittää hänelle kysymyksiä.
Kuna-vainajat haudataan muuten arkun sijaan riippumatossa; täällä Karibialla osataan ottaa siinäkin mielessä chillisti!
Päivän päätteeksi illallistimme kylän ravintolassa ja vielä kerran saimme nauttia tuoreista meren antimista riisin ja papujen kera. Itse menin nukkumaan jo muutaman rommidrinkin jälkeen, kun taas monilla muilla ilta jatkui reippaasti aamuyön puolelle. Olin tuossa vaiheessa jo tajunnut, etten todellakaan kestä speedboat-reissua minkäänasteista darraa muistuttavassa sielun/ruumiin tilassa.
Kohti Kolumbiaa
Seuraavana aamuna heräsimme joka-aamuiseen tapaan seitsemän aikoihin ja tuntia myöhemmin aamiaisen jälkeen huristelimme jo veneillä Panaman ja Kolumbian rajalle. Noin kolmen tunnin tuskallisen odottelun jälkeen saimme passeihimme leimat ulos Panamasta.
Huumekoira nuuski läpi kaikkien kantamukset. Sen jälkeen oli vuorossa vielä yksi loihakas ja kostea, noin 20 minuutin venepyrähdys Sapzurron kylään Kolumbian maaperälle. Ja täälläpä sitä ollaan, viereisessä Capurganan kylässä – jälleen yhtä mahtavaa reissukokemusta rikkaampana!
Kolumbia onkin koko reissuni yksi ehdottomista ennakkosuosikkimaista. Täällä riittää varmasti koluttavaa, koettavaa ja ihmeteltävää seuraavan parin kuukauden ajaksi. Colombia – estoy lista; täältä tullaan!
Näihin tunnelmiin oli täydellistä päättää vajaa neljä kuukautta kestänyt Väli-Amerikan reissuetappini.Faktaa San Blas -saarista
- San Blas -saaret sijaitsevat Karibianmerellä Panaman edustalla. Saaristo koostuu yli 300 saaresta, joista suurin osa on autioita. 49 pääsaarta asuttaa kuna-niminen alkuperäiskansa, joiden omaisuutta autonomiset saaret ovat.
Monet reppureissaajat vierailevat San Blas -saarilla matkallaan Panamasta Kolumbiaan tai toisin päin. Näiden maiden ja siten Väli- ja Etelä-Amerikan väliltä puuttuu nimittäin maayhteys; jollei sitten tahdo ylittää uhkarohkeasti Darienin katkos -nimistä, noin 90 kilometrin pituista ja erittäin vaikeakulkuista suo- ja sademetsäaluetta. Vaihtoehdoiksi jäävät ilma- ja meritie.
San Blas -saarilla vallitsee trooppinen ilmasto, ja saaristossa voi vierailla ympäri vuoden. Toukokuusta joulukuulle vallitsee sadekausi, vuoden alussa on kuivempaa. Toisaalta tammikuun tienoilla (jolloin itse saarilla vierailin) aallokko on ilmeisesti levottomimmillaan – tämä varoituksena etenkin merisairauteen taipuvaisille.
San Blas -saarille järjestetään sekä purjehdus- että speedboat-veneellä tapahtuvia retkiä. Itse varasin matkani San Blas Adventures -nimiseltä matkanjärjestäjältä, jota voin lämpimästi suositella. Lähtöjä on pari kertaa viikossa ja yhdensuuntaisen matkan hinta (sisältäen ruoan ja yksinkertaisen majoituksen matkan aikana) alkaa tällä hetkellä 495 dollarista ylöspäin. Matka starttasi Panaman puolelta Puerto de Cartin satamasta (jonne pääsi Panama Citystä jokusen tunnin kestävällä jeeppikuljetuksella) ja päättyi Kolumbian puolella Sapzurron kylään.
Kunat ovat asuttaneet San Blas -saaria vuosisatojen ajan. Ilmeisesti heimo pakeni alkujaan saarille Etelä-Amerikan konkistadoreja 1400-luvun lopulla. Nykyisin heitä elää San Blas -saarilla lähteestä riippuen noin 30 000 – 50 000.
Kunayhteisöt ovat matriarkaalisia: vaikka kunkin kylän uskonnollinen ja polittinen johtajahahmo saila on mies, on naisilla yhteisöissään pääasiallinen valta. Naiset esimerkiksi omistavat kaiken merkittävän omaisuuden, kuten maan ja eläimet. Avioliiton solmimisen myötä mies muuttaa vaimonsa sukutilalle, ei toisin päin.
Kunnioitettavaa on myös kunien suvaitsevaisuus ja joustavuus perinteisistä sukupuoliroolista. Poikakunat voivat halutessaan omaksua omeggid-roolin, jolloin he voivat käyttäytyä ja työskennellä yhteisössään naisten tavoin. Omeggidit eivät ole naisia tai miehiä, vaan he muodostavat ikään kuin kokonaan oman, kolmannen sukupuolen.
San Blas -saaret ovat oivallinen matkakohde yksinkertaisesta saarielämästä nauttivalle, joka syttyy pilaamattomista paratiisimaisista maisemista, eikä kaihda yksinkertaisia oloja tai aallokossa liikkumista. Mahdollisuus päästä tutustumaan kunaheimojen elämään ja kulttuuriin on yksi saarikokemuksen ehdottomista plussista. On hienoa (ja mielestäni myös oleellisen tärkeää), että suuri osa ainakin San Blas Adventures -matkanjärjestäjän tuotoista ohjataan suoraan kunaheimojen hyväksi.
Toivottavasti kiehtova kuna-kulttuuri ja San Blas -saarten kaunis, pilaamaton luonto säilyvät mahdollisimman muuttumattomina myös tuleville sukupolville!Psst! Jos olet missannut reppureissuni aikaisemmat etapit, ei huolta – tässä kootusti linkit kaikkiin tähänastisiin Latinalaisen Amerikan seikkailuihini:
- Reppureissuun valmistautuminen
- Dominikaaninen tasavalta: 11 päivää Dominikaanisessa Tasavallassa
- Guatemala: Antigua ja Acatenango, Atitlanjärvi ja El Paredonin surffikylä, Tikal, Lanquin ja Rio Dulce
- Honduras: Sukelluskurssi ja saarielämää Utilan saarella Hondurasissa
- Nicaragua: Leon, Granada ja Ometepe, San Juan del Sur ja Nicaraguan surffirannikko
- Costa Rica: Costa Rican matkakertomus, vapaaehtoistyö Animal Rescue Centerillä ja Costa Rican kohdevinkit
Näyttää kyllä upealta! Joskus kun mietin pidempää matkaa Keski-Amerikkaan, San Blas oli yksi kohde, joka oli silloin kovasti harkinnassa. Kun tuo matka joskus tulee toteutetuksi, otetaan tämä varmasti kohteeksi. Kuulostaa juuri sellaiselta paikalta, jossa viihtyisimme hyvin. Oliko snorklausretketkillä tuolla päin vielä eläviä koralleja?
Suosittelen kyllä San Blas -saaria lämpimästi – jollei tosiaan kaihda saarten yksinkertaisia oloja – omassa tapauksessani tämä ainoastaan lisäsi saarten viehätystä! 🙂 Kyseessä on omalta osaltani TOP 3 -paratiisimaisimmista paikoista, joissa olen toistaiseksi vieraillut (muut palkintosijat menevät Galapagossaarille ja Ranskan Polynesiaan). Kyllä siellä pinnan alla muistaakseni värikkäitäkin koralleja näkyi, mutta jostain syystä itselläni on tuolta reissulta jäänyt mieleen päällimmäisenä maisemien kauneus nimenomaan vedenpinnan yläpuolella. 🙂 Lisäksi muistan elävästi, kuinka vesi laguuneissa oli uskomattoman kirkasta ja näkyvyys ihan mahtava.