Uusi-Seelanti kahdessa viikossa – matkakertomus eeppiseltä roadtripiltä halki Eteläsaaren

Unelma käy toteen

Kauas on pitkä matka – mutta ainakin tässä tapauksessa jokainen matkattu kilometri oli määränpään saavuttamisen väärti. 

Jouluna 2019 pääsin toteuttamaan monen  vuoden takaisen haaveeni: 30-vuotissyntymäpäivämatkan kaukaiseen Uuteen-Seelantiin. 

Unelmaani maailman toiselle laidalle lähtivät kanssani toteuttamaan Craigin lisäksi vanhempani, jotka olivat alusta saakka olleet mukana ideoimassa matkaa. Craig on aikoinaan asunut ja työskennellyt Aucklandissa ja reissannut myös Eteläsaarella, jonne meidän 15 päivän pituinen matka tällä kertaa suuntautui. Olimme siten onnekkaita saadessamme seurueeseemme lähestulkoon paikallisen oppaan. 

Roadtrippaajan paratiisi

Ehdottomasti paras tapa nähdä ja kokea Uusi-Seelanti ja sen upea, ainutlaatuinen luonto on ottaa alleen retkeilyauto ja lähteä roadtripille halki uskomattoman maan. Yli 2400 ajetun reissukilometrin aikana tuli harvoin tylsää, kun lähes taukoamatta sai ihailla campervanin ikkunasta toistaan upeampia maisemia. 

Olimme etukäteen varanneet itsellemme neljän henkilön retkeilyauton Jucy-nimiseltä vuokrausfirmalta, josta Craigilla oli ollut aiemmin hyviä kokemuksia.

Vuokraamo sijaitsi kätevästi lähellä Christchurchin lentokenttää ja Jucy tarjosi kätevän ilmaisen minibussikyydityksen  vuokraamon ja lentokentän välillä.  Sekä campervanin luovutus että sen palautus kaksi viikkoa myöhemmin sujui ongelmitta.

Lumihuippuiset vuoret, vehreät laaksot ja kukkulat tuhansine lampaineen, turkoosit järvet, Tasmaninmeren vaikuttavat rannikot sekä dramaattiset kalliot, joiden seinämiä alas korkeat vesiputoukset virtasivat ja kuohuivat, vuorottelivat kahden viikon ajan, kun taitoimme matkaa läpi Eteläsaaren. 

Punakaikista Westportiin saaren länsirannikkoa ajaessamme saimme nauttia maailman kauneimpien rantateiden joukkoon lukeutuvan Great Coast Road -maisemareitin huikeista näkymistä.

Queenstownissa leiriytyessämme ajoimme noin 45 minuutin pituisen, maailman TOP 10 upeimpien maisemareittien joukkoon listatun tien Glenorchyn pikku kaupunkiin Taru Sormusten Herrasta -leffojen maisemiin.

Mutkatonta campervan-elämää

Oman viehätyksensä matkaan ainakin omalla kohdallani toivat leirintäalueet ja yöpyminen luonnon helmassa. Suurin osa leiripaikoistamme oli hyvin korkealaatuisia, jopa luksustason ns. holiday park -kohteita. Näistä löytyivät huipputason fasiliteetit muun muassa peseytymiseen ja ruoanlaittoon suomalaisittain edulliseen hintaan, noin 12-14 euroa per henkilö per yö. 

Muutamalla leirintäalueella löytyi siistien vessa- ja suihkutilojen lisäksi jopa saunaosasto porealtaineen. Syntymäpäiväni iltana olikin huikeaa päästä Franz Joseph -jäätikön kupeessa, käytännössä keskellä ei mitään sijaitsevan leirintäalueen suomalaiseen saunaan ja ulkoporeammeeseen porukalla rentoutumaan.

Korkealaatuisten Holiday Park -kohteiden vastapainoksi yövyimme välillä myös alkeellisimmissa leiriolosuhteissa niin sanotuilla itsepalveluleirintäalueilla. Näissä sisäänkirjautuminen käteismaksuineen suoritetaan itsenäisesti ja sen valvonta tapahtuu pistokokein. Ennakkovaraukset eivät ole mahdollisia ja paikat täytetään saapumisjärjestyksessä. 

Näiden kohteiden suurinta antia oli luonnonläheisyys ja leiripaikkaa ympäröivät kauniit maisemat – veemäisintä antia sen sijaan etenkin Cascade Creek -leirintäalueella Fiordlandin kansallispuistossa miljoonat piinaavat hietakärpäset – hyttysmyrkylle löytyi siis paikoitellen käyttöä!

 Ensimmäisenä leiriyönä Mt. Cook -vuoren lähistöllä sijaitsevalla White Horse Hill -leirintäalueella pistin pääni keskellä yötä teltasta ulos. Selälläni maaten tuijotin tovin yläpuolella levittäytyvää, uskomattomat kirkasta tähtitaivasta ympäröivää hiljaisuutta kuunnellen. 

Tekapo-järvi ja Mt Cook -vuoren lähistö on vähiten valosaastuneita paikkoja maailmassa. Tähtitaivaan ihailu todellakin siis kannattaa täällä päin maailmaa selkeällä säällä.

Leirintäalueilla vuorokausirytmi myötäili automaattisesti valoa. Aamuisin tuli noustua yleensä automaattisesti suht virkeänä klo 6:00-7:30 aikoihin (tätä ei ikinä tapahdu allekirjoittaneen kohdalla Suomessa!). Iltaisin yöpuulle käytiin puolestaan uudenvuoden aattoa ja synttäri-illanviettoja lukuun ottamatta ennen kello yhtätoista. Kun aurinko laski ja pimeys koitti leiripaikoilla puoli kymmenen aikoihin, ei tekemistä juurikaan ollut viinin maistelua ja kortinpeluuta lukuun ottamatta. 

Freedom camping

Uudessa-Seelannissa on suosittua leirintäalueilla yöpymisen lisäksi niin sanottu freedom camping, eli puskaparkkeilu. Kiitos perseilevien matkailijoiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä suuret määrät jätettä ja saastaa (tällainen käytös ei vaan mahdu meikäläisen kupoliin), freedom camping-mahdollisuutta on nykyisin sakon uhalla rajoitettu.

Lain mukaan leirintäalueiden ulkopuolella yöpyäksesi matkailuautosi pitää olla niin sanottu self-contained. Tästä osoituksena ajoneuvoon kiinnitettynä pitää olla sininen tarra. Ollakseen self-contained -sertifioitu ajoneuvossa pitää olla muun muassa pesuallas, juokseva vesi, harmaavesisäiliö sekä vähintään jonkinnäköinen kasettikäymälä. 

Siispä jos freedom camping houkuttelee, kannattaa jo auton vuorkausvaiheessa varmistaa, että campervan on virallisesti tällainen self-contained -versio. 

Roadtrippaajan paras ystävä tien päällä Uudessa-Seelannissa on CamperMate -niminen sovellus. Sovelluksen kautta löytää kaikki leirintäalueet, niin viralliset kuin puskaparkitkin, vedenottopisteet, bensa-asemat ynnä muut tärkeät palvelut tien päällä matkaavalle. Kannattaa ladata sovelluksen offline-versio ennen tien päälle suuntaamista! 

Päivät 1-2: Tekapo-järvi ja Mt. Cook Village

Matkamme Etelä-Saarella alkoi aaton aattona. Nautimme Christchurchissa täyttävän aamiaisen paikallisessa kahvilassa, lastasimme campervanin täyteen ruokatarpeita (paikallista viiniä unohtamatta) supermarketissa ja otimme suunnan kohti ensimmäistä tukikohtaamme; Mt. Cook -kylää. Pikkuruinen, noin 250 asukkaan kylä sijaitsee dramaattisten vuoristomaisemien ympäröimänä.

Mt.Cookin kansallispuistosta löytyy maan korkein vuorijono sekä pisimmät jäätiköt. Maan korkein vuori, reiluun 3700 metriin kohoava lumihuippuinen Mt Cook, kohoaa jylhänä edessämme lähestyessämme ensimmäisen yön majapaikkaamme. 

Matkallamme kohti kylää saimme ensikosketuksen Uuden-Seelannin kauneuteen ajaessamme läpi turkoosien alppijärvimaisemien. Pidimme kiireettömän ulkoilmalounastauon lupiineistaan kuuluisan Tekapo-järven rannalla.

Pysähdyimme myös häikäisevän turkoosilla Pukaki-järvellä. Järveltä piirtyi dramaattinen maisema itse Mt. Cook -vuorelle. Näkymät sen kun paranivat ajaessamme järven rantaa myötäilevällä tiellä kohti Mt. Cook -kylää.

Yhden reissun huikeimmista vaelluskokemuksista koimme heti roadtrippimme ensimmäisen aamun valjetessa. Nousimme ylös Mt. Cook -vuoren kupeessa sijaitsevalla White Horse Hill -leirintäalueella kaikessa hiljaisuudessa auringonnousun aikaan (kiitos aikaeron heräilin ensimmäistä kertaa jo kello viiden aikoihin).

Seuraavien muutaman tunnin aikana patikoimme 10 kilometrin pituisen, suositun Hooker Valley Track– reitin käsittämättömän kauniista maisemista nauttien. Sää oli pilvetön ja täydellisen tyyni. 

Levähdys- ja kääntymispaikalla Hooker-järven rannalla, lumihuippuisten vuorten ja jäätikön ympäröimänä, kohtasimme ensimmäistä kertaa reissullamme Kea-papukaijoja. Nämä uteliaat ja rohkeat linnut elävät ainoastaan Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Uhanalaisen lajin koko kanta on arvioitu olevan ainoastaan maksimissaan 5000 yksilöä. 

Aamupäivän tunteina takaisin päin patikoidessamme reitin hiljaisuus ja lumo alkoi särkyä, kun suuret turistilaumat aloittivat patikkaretkensä. 

Päivät 3 ja 4: Wanaka

Mt. Cookin jäi taakse suunnatessamme jouluaaton viettoon Wanakaan; samannimisen järven rannalla sijaitsevaan hurmaavaan pikku kaupunkiin.

Wanakassa saimme viettää aurinkoisen, lämpöisen joulun yhdellä reissun parhaimmista leirintäalueista (Wanaka TOP 10 Holiday Park). 

Jouluaaton aamuna heräsimme varhain huiputtamaan reilu 1570 metriin kohoavan Roys Peak -vuoren – jota myös Uuden-Seelannin instagrammatuimmaksi kohteeksi kutsutaan. 

Kolmisen tuntia kestänyt kipuaminen palkittiin jälleen hienoin maisemin. Tosin emme saaneet osaksemme tällä kertaa aivan täydellisen pilvetöntä säätä. 

Jotkin muutkin retkeilijät olivat pukeneet päähänsä tonttulakin. Hyvänjoulun toivotuksia vaihdeltiin kanssavaeltajien kesken. 

Paluumatkalla vuoren rinnettä laskeutuessa meille kävi vähän köpelösti aamupäivän auringon alkaessa paahtaa täydellä teholla. Emme olleet pilvisenä ja koleana aamuna tajunneet varustautua retkellemme aurinkorasvalla.

Vähintäänkin otsa ja nenänpää käristyivät jokaisella seurueesta kirkuvan punaisiksi. Uuden-Seelannin aurinko ja paikallinen, tavallista ohuempi otsonikerros olivat antaneet vakavasti otettavan varoituksen.

Vaelluksen jälkeen jouluaaton vietto jatkui aurinkoisissa tunnelmissa Wanakan leirintäalueella. Craig kokkasi meille simppelin mutta herkullisen vegepasta-joululounaan, joka nautittiin leirissämme paikallisen viinin ja joululaulujen kera (raskasta joulua toimi täälläkin päin maailmaa).

Aaton päivällistä varten olimme tehneet edellisenä iltana pöytävarauksen erääseen Wanaka-järven edustalla sijaitsevista viihtyisistä ravintoloista (Trout Bar & Restaurant), jonne leirintäalueen omistaja tarjosi meille autokyydin – kiiveille tyypilliseen ystävälliseen tapaan. Edellisenä iltana olimme taasen herkutelleen Dominon kolmen euron takeaway-pizzoilla Wanaka-järven rannalla istuskellen, ilta-auringosta ja oluesta nauttien. 

Päivät 5 ja 6: Fiordlandin kansallispuisto ja Milford Sound

Joulupäivänä matkamme jatkui upeissa maisemissa kohti saaren lounaisosien syrjäistä Fiordlandin kansallispuistoa. Ajomatka oli yksi pisimmistä päivittäisistä etapeistamme. Ohitimme matkallamme myös Queenstownin, jonne palaisimme viettämään aikaa vielä myöhemmin. 

Puhelinverkon signaali katkesi pian sen jälkeen, kun ohitimme Te Anaun kaupungin. Te Anau toimii tukikohtana useille Fiordlandin kansallispuiston vierailijoille – se on matkailijan viimeisen kosketus sivistykseen ennen syvälle kansallispuiston syövereihin suuntaamista. Seuraavan reilun vuorokauden olimme kansallispuiston erämaassa ulkopuolisen maailman tavoittamattomissa. 

Leiriydyimme Fiordlandin kansallispuistossa hyvin alkeellisella, mutta maisemaltaan todella kauniilla Cascade Creek Campsite -leirintäalueella. Paikan päällä ei ollut virtaavan joen lisäksi peseytymismahdollisuuksia, tai sadevesisäiliön lisäksi edes juomavettä saatavilla. Keittöfasiliteetit muodostuivat yksinkertaisesta ulkokatoksesta ja ulkohuussit olivat mitä olivat.

Alkeellisista oloista ja piinaavista hietakärpäsparvista lukuun ottamatta paikassa oli oma ruraali viehätysvoimansa, joka vetosi allekirjoittaneeseen ulkoilma- ja seikkailijasieluun. 

Huom. jos haluat leirintäalueesi mukavuuksilta jotain tätä enemmän matkalla Milford Soundiin, tulee sinun leiriytyä lähimmässä kaupungissa Te Anaussa. Täältä on kuitenkin vielä kolmisen tunnin ajomatka itse Milford Sound-vuonolle. Me olimme buukanneet vuonoristeilymme seuraavalle aamulle, joten tämän takia pyrimme leiriytymään mahdollisimman lähellä vuonoa minimoidaksemme aamun ajomatkan pituuden.

Aivan leirintäalueemme vierestä johti polku Lake Gunn Nature Walk Trail -nimiselle luontopolulle läheiseen ikivanhaan pyökkimetsään. Teimme tänne taianomaiseen metsään vajaan tunnin mittaisen iltakävelyn (ja pakomatkan hietakärpäsarmeijoilta) ennen auringonlaskua. 

Aloimme kutsua metsää haltijametsäksi. Paikka näytti sammalten peittämine satoja vuosia vanhoine puineen kuin suoraan jostain Taru Sormusten Herrasta -maailmasta haalitulta. 

Metsäpolulla vallitsi hiljainen, jopa hieman maaginen tunnelma. Oli huikeaa ajatella, että nämä pyökkipuut olivat kasvaneet näissä metsissä iät ja ajat, ja metsä säilynyt lähes muuttumattomana kymmeniä miljoonia vuosia; koskemattomana lähes nykypäivään, eurooppalaisten saapumiseen saakka.

Seuraavana aamuna Milford Sound-vuonoa lähestyttäessä maisema oli vuonojen ja vuorien hallitsemaa. Ajoreitti mutkitteli vuorien reunamilla ja niiden välisissä kapeissa solissa. Vuorten seinämiä alas virtasivat sadat vesiputoukset. 

Milford Sound on yksi maailman sateisimmista paikoista; vuotuinen sademäärä mitataan täällä millimetrien sijasta metreissä ja vuoden aikana voi sataa jopa 10 metriä. 

Olimme onnekkaita, kun aamuristeilyllämme vuonolla vältyimme sateilta ja pilviverhokin alkoi hälvetä risteilyn edetessä. 

Paikan syrjäisestä sijainnista huolimatta Milford Sound on Uuden-Seelannin suosituin yksittäinen turistikohde. Oli siis fiksu veto herätä (jälleen kerran) heti auringonnousun aikoihin ja varata paikat aamun ensimmäiselle vuonoristeilylle.

Ajomatkalla Milford Soundiin kannattaa varata aikaa: näillä teillä ei ohitella, jos hitaampi ajoneuvo tai liikenneruuhka sattuu eteen. Teille voi osua maanvyörymiä, lunta tai jäätä. Ajomatkalla kuljetaan myös liikennevaloin ohjatusta yksikaistaisesta tunnelista, ja vihreää valoa voi joutua odottelemaan pisimmillään lähes puoli tuntia.

Risteilyn päätyttyä puolen päivän aikoihin vuonon satama-alue oli jo huomattavasti kiireisempi, parkkipaikat täyttyneet ja useat risteilyalukset täynnä etenkin aasialaisia turisteja.

Jotkin risteilijät olivat yllättävänkin suuria; meidän pienellä katamaraanialuksella puolestaan oli meidän neljän lisäksi ainoastaan muutama muu matkustaja. Tämä takasi rauhallisen ja intiimin parin tunnin reisteilykokemuksen. 

Olimme siinäkin mielessä onnekkaita, että meri sattui tuolloin olemaan harvinaisen tyyni. Tämä oli kapteenimme mukaan kolmas kerta hänen urallaan, kun tyynien olosuhteiden johdosta hän jatkoi aluksellaan avomeren puolelle. 

Jatkaessamme merenkäyntiä vuonolta avomerelle päin oli pysäyttävää katsella horisonttiin. Ajatus siitä, että jos aluksemme olisi siltä seisomalta lähtenyt seilaamaan länteen päin, ensimmäisenä maaplänttinä vastaamme olisi tullut vasta kymmenien tuhansien kilometrien päässä aikoinaan Etelä-Amerikan mantere (eteläinen Argentiina).

Olimme todellakin siis hyvin etelässä; etelämpänä kuin koskaan aiemmin olin ollut. 

Risteilyllä saimme ihastella kauniiden luonnonmuodostelmien ja vesiputousten lisäksi myös rantakallioilla lekottelevia merikarhuja. Näissä maisemissa voi törmätä myös muun muassa pullonokkadelfiineihin sekä vuono- ja sinipingviineihin, jotka meillä jäi kuitenkin tällä kertaa näkemättä. 

Milford Soundin lähellä Fiordlandin kansallispuistossa olisi ollut tarjolla upeita päiväretkikohteita ja useamman päivän pituisia vaellusreittejä. Näiden koluamiseen meillä ei valitettavasti tällä kertaa riittänyt aika. 

Päivät 7 ja 8: Adrenaliinin huuruinen Queenstown

Milford Sound-risteilyn päätteeksi ajoimme pitkän matkan takaisin päin jo kertaalleen ajamaamme reittiä Queenstowniin. Siellä vietimme kolme tapahtumarikasta, vauhdikasta ja railakasta päivää. 

Majoituimme Queenstownissa keskustan kupeessa sijaitsevassa Queenstown Lakeview Holiday Park -leirintäalueella. Upeiden järvi- ja vuorimaisemien ympäröimä, 16 000 asukkaan Queenstown mielletään maailman extreme-urheilun pääkaupungiksi. Ja tokihan paikan päällä piti siten päästä kokemaaan asiaan kuuluvia aktiviteetteja!

Craig ja isäni tekivät tapaninpäivän jälkeisenä päivänä huikean, benji-hypyn kaltaisen tandem canyon swing -hypyn syvään vuorten väliseen kanjoniin. Tätä jännitti ja otti vatsan pohjasta pelkästään katsoa.

Miesten tempaus oli siinäkin mielessä kunnioitettava, että edellisenä iltana oli mennyt myöhään, kun juhlimme Craigin synttäreitä eräässä hauskassa villinlännen tyylisessä baarissa (Cowboy Qt Ltd Queenstown) litran oluttuopeista nauttien sekä biljardia ja eräänlaista pöytäcurlingia pelaten. 

Seuraavana aamuna, syntymäpäiväni aattona, koitti yksi reissun huikeimmista kohokohdista.

Pääsin nimittäin voittamaan pelkoni ja toteuttamaan haaveeni tandem-laskuvarjohypystä 4500 metrin korkeudesta, täydellisissä olosuhteissa ja kertakaikkisen upeissa maisemissa Remarkables-vuorten, Wakatipu-järven ja Queenstownia ympäröivien laaksojen yläpuolella. 

Äärimmäistä jännitystä lisäksi se, että tietty juuri meikäläinen valikoitui päivän ensimmäisen ryhmän ensimmäiseen hyppyvuoroon. Jännitys lähes salpautti hengityksen, mutta lentokoneen oven avautuessa oikealla puolellani en voinut muuta kun kauhusta kankeana nytkytellä itseni kohti avointa ovea ja käydä reunalle oikeaoppiseen “banaaniasentoon” istumaan.

Tandem-partnerini, portugalilainen José, hoiti onneksi puolestani viimeisen vaiheen, eli työnsi meidät ovesta ulos minuutin mittaiseen vapaapudotukseen lähes 200 km/h tuntinopeudella. 

Fiilis oli alkuhermoilun ja muutaman ensimmäisen kauhun lamauttaman vapaapudotussekunnin jälkeen mieletön. Tandem- /laskuvarjohypyn kokeneet voinevat vahvistaa, että vapaapudotuksen tuomaa tunnetta on mahdotonta kuvailla sanoin, vaan se pitää jokaisen itse kokea. 

Uusi-Seelanti on tandem-hypystä haaveilevalle varmasti yksi maailman parhaista paikoista tämän unelman toteuttamiseen jo pelkästään maisemiensa puolesta. Voin varauksetta suositella elämyksestä kiinnostuneille Queenstownia sekä NZONE Skydive -firmaa, jonka tarjoama adrenaliininhuuruinen elämys oli alusta loppuun täysi kymppi. 

Päivät 9-10: 30-vuotissynttärit Franz Joseph -jäätikön kupeessa

Queenstown jäi taakse syntymäpäiväni aamuna. Matkamme jatkui länsirannikolle ja sitä myöten kohti pohjoista ja Franz Joseph -jäätikköä – tai mitä jäätiköstä on nykyisin enää jäljellä (spoileri jo tässä vaiheessa). 

Tämä reitti kohti saaren länsirannikkoa oli jälleen kerran maisemiltaan hyvin vaikuttavaa.

En olisi etukäteen uskonut törmääväni täällä puolen maailmaa tuttuihin, mutta toisin kävi. Seuraavassa määränpäässämme, pikkuruisen Franz Joseph -kylän leirintäalueella, syntymäpäiväseurueeseemme liittyivät rakas ystäväni Ansku ja hänen kumppaninsa Heke. 

Anskun ja Heken Uuden-Seelannin reissu osui ihan sattumalta samoihin aikoihin meidän matkamme kanssa. Käsittämättömän onnekkaasti matkareittimme onnistuivat kohtaamaan yhden vuorokauden ajan; ja vieläpä juuri mun syntymäpäivänä!

Joimme synttäriskumpat ja vaihdoimme reissukuulumisia ja -kokemuksia, saunoimme ja paljuilimme ja lähdimme sen jälkeen synttäri-illalliselle paikalliseen Alice May -ravintolaan, jossa loppuilta kuluikin iloisissa tunnelmissa paikan sulkemiseen saakka. 

Seuraavana aamuna teimme vielä porukalla parin tunnin pituisen patikkaretken Franz Joseph-jäätikön reunamille. Maisema oli jylhää ja dramaattista vuorten rinteineen, kivimuodostelmineen ja vesiputouksineen. 

Oli kuitenkin surullista  – jopa shokeeraavaa – huomata, kuinka paljon jäätikön reuna on vetäytynyt edellisten kymmenien vuosien aikana – jopa meidän elinaikanamme.

Siitä kohdalta, johon jäätikön reuna kyltin mukaan päättyi 1900-luvun alkuaikoina, piti taivaltaa vielä reilusti toista kilometriä, jotta saavutimme reitin päätepisteen; nykyisen jäätikön reunaman. Myös 2009 vuoden kyltti osoitti, että edellisen kymmenenkin vuoden aikana jäätikkö on vetäytynyt hälyttävästi ainakin toista sataa metriä. 

Sama jäätikön sulaminen jatkuu koko ajan keskimäärin 1,5 metrin päivävauhtia. Kymmenen vuoden päästä tuota reittiä tuskin kannattaa enää ainakaan jäätikön näkemisen takia patikoida. 

Vinkki: Jos Franz Josephin maisemiin mielii nimenomaan jäätikköelämyksen vuoksi, kannattaa harkita sijoittavansa helikopteriretkeen. Tällöin pääsee kokemaan jäätiköt ilmasta käsin sekä kävelemään itse jäätikölle ja tutustumaan sen jääluoliin ja -tunneleihin. Matkaan kannattaa varustautua seikkailumielin; turistiryhmiä on jäänyt toisinaan jäätikölle loukkuun yön yli, kun sää on yhtäkkiä huonontunut ennalta-arvaamatta. 

Päivä 10: Matka kohti Pohjoista: Hokitika, Punakaiki ja Westport

Franz Josephin patikkaretken jälkeen oli aika hyvästellä Ansku ja Heke, jotka jatkoivat omaa matkaansa kohti Wanakaa. Me taasen jatkoimme läntistä rannikkotietä kohti pohjoista. 

Pysähdyimme Hokitikan pikku merenrantakaupungissa lounaalla ja Punakaikissa ihailemassa luonnon mysteerisiä taideteoksia – Pancake Rocks -kallioita. 

Kyseessä on kalkkikivistä 30 miljoonan vuoden aikana muodostuneet valtavat liuskekalliot. Osittain tuntemattomasta syystä nämä ovat miljoonien vuosien aikana muovautuneet omalaatuisen ja vaikuttavan näköisiksi kivitorneiksi. Näissä maisemissa on myös mahdollista nähdä uudenseelannindelfiinien uiskentelevan ja hyppelehtivät Tasmaninmeren tyrskyissä. 

Matka jatkui mutkitellen pitkin upeaa rannikkoa myötäilevää maisemareittiä Westport-nimisen kaupungin laitamille. Siellä majoituimme yön yli jälleen todella hienolla leirintäalueella, Carters Beach Top 10 -Holiday Parkissa. 

Iltapäivä ja alkuilta oli tuulesta huolimatta lämmin ja aurinkoinen; otimme leiripaikan polkuautoilla aika-ajokisan leirintäalueen ympäri, kokkailimme päivällistä, siemailimme viiniä, kävimme auringonlaskun aikaan kävelyllä viereisellä tuulisella rannalla ja pelailimme pari erää korttia ennen nukkumaanmenoa – simppeliä leirielämää parhaimmillaan!

Seuraavana aamuna ennen matkan jatkumista kävimme tervehtimässä läheisillä kallioilla paikallista merikarhuyhdyskuntaa. Kymmenet turkishylkeet ja niiden pikkuiset poikaset loikoilivat, mylvivät ja mönkivät ympäriinsä alapuolellamme levittäytyvillä kallioilla.

Päivä 11: Uusivuosi Nelsonissa

Matka jatkui Wesportista kohti Eteläsaaren pohjoisosia ja Nelsonin kaupunkia. Reilu 50 000 asukkaineen kyseessä on Etelä-Saaren mittapuulla varsinainen suurkaupunki. Nelsonissa viettäisimme vuodenvaihteen ennen uudenvuoden päivän Abel Tasman -kansallispuiston vierailua. 

Matkalla pysähdyimme spontaanisti nauttimaan aurinkoisen lämpmästä päivästä Buller Gorge Swing Bridge Adventure camp & heritage park -nimisen ulkoilmakohteen  luontopoluille.

Ylitimme Uuden-Seelannin pisimmän riippusillan, 110 metrisen Buller Gorge Swing Bridgen, ja vierailimme reitin varrella kullankaivajien 1800-luvulla rakentamissa autenttisissa, eräkämppiä muistuttavissa asumuksissa. Tämäkin kohde tarjoaa kauniilla säällä mukavan, noin tunnin mittaisen jaloittelutauon länsirannikon ja Nelsonin väliä matkaavalle!

Vielä samana iltapäivänä saavuimme Nelsonin keskustasta noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan Brookvalley Holiday Parkiin. Kokkailimme päivällistä, poksauttelimme uudenvuoden skumpat ja illalla otimme taksin Nelsonin keskustaan toivottamaan vuoden 2020 tervetulleeksi. 

Kaupungin keskustorille ja kävelykaduille oli kerääntynyt runsain mitoin uudenvuoden juhlijoita; paikalla oli esiintymislava livebändeineen ja kaikki ravintolat olivat täynnä väkeä. Vuosi ja vuosikymmen vaihtuivat näissä iloisissa tunnelmissa väenpaljouden keskellä 11 tuntia ennen Suomea. 

Keskiyön ilotulitusten jälkeen napattiin kyyti takaisin leirintäalueelle, sillä seuraavana aamuna oli tiedossa jälleen aikainen startti kohti Abel Tasman -kansallispuistoa. 

Päivä 11: Abel Tasmanin kansallispuisto

Abel Tasmanin kansallispuisto on nimetty hollantilaisen löytöretkeilijän mukaan, joka vuonna 1642 löysi Uuden-Seelannin ensimmäisenä eurooppalaisena tutkimusmatkailijana. Puisto käsittää reilut 60 kilometriä kaunista, paratiisimaista rannikkoa. 

Alueelle päästäksemme ajoimme ensin aamuvarhain Nelsonista noin tunnin Kaitiritiri-nimiseen pikku kaupunkiin. Sieltä otimme venekyydin yhdelle kansallispuiston autioista poukamista (tämä venekyyti piti varata ennakkoon – onnistuimme tosin saamaan paikat, vaikka teimme varauksen vasta vierailua edeltävänä päivänä vuoden kiireisimpään aikaan).  

Seuraavien tuntien aikana patikoimme kymmenisen kilometriä pitkän, rannikkoa myötäilevän luontopolun toiseen poukamaan, josta pääsimme iltapäivän venekyydillä takaisin Kaitiritiriin. 

Abel Tasmanin vierailun kohokohta sattui yllättäen jo venekyydin aikana puistoon. Yhtäkkiä parvi delfiinejä ilmestyi varoittamatta hyppelehtimään aluksemme ympärille. Kapteeni hidasti vauhtia, ja saimme useiden minuuttien ajan seurata delfiinien leikkisää menoa, kun ne syöksähtelivät aluksen ympärillä. Muutamat niistä tulivat uimaan ja hyppimään ihan veneen vierelle, lähestulkoon kosketusetäisyydelle. 

Luonnonvaraisten delfiinien näkeminen näin lähietäisyydeltä on ollut yksi suurimmista haaveistani. Delfiiniparven jäädessä taakse piti pyyhkäistä muutaman liikutuksen kyyneleen pois silmäkulmasta.

Kansallispuisto oli (yllätys yllätys) upea maisemiltaan. Edellisiin kohteisiin erona oli, että täällä saimme nauttia pikemminkin trooppisen kaltaisesta metsä- ja hiekkarantamaisemasta aiempiin jylhiin vuoriin, dramaattisiin kallioihin, jäätikköihin, alppijärviin ja vuonoihin verrattuna.

Abel Tasmanin kansallispuisto olisi varmasti hieno kohde myös useamman päivän pituiselle patikkaretkelle; joillain kansallispuiston rannoista on sallittua yöpyä telttaillen. Nämä telttapaikat pitää käsittääkseni varata etukäteen – kansallispuistossa saa yöpyä samanaikaisesti vain rajattu määrä henkilöitä.

Meitä oli varoiteltu uudenvuoden päivän olevan vuoden kiireisin päivä kansallispuistossa; tämä voisi tarkoittaa muun muassa täyteen buukattuja venekyytejä. Varoituksista huolimatta onnistuimme varaamaan venekyydit helposti retkeä edeltävänä päivänä ja itse 1o kilometrin samoilukin sujui rauhallisissa merkeissä ilman väentungosta. 

Abel Tasmanissa, kuten ylipäätään koko Uudessa- Seelannissa, törmäsimme moniin erilaisiin, omaperäisen näköisiin ja suht pelottomiin lintulajeihin. Kaikkien lintujen nimet eivät selvinneet, mutta Kea-papukaijojen lisäksi ainakin utelias lentokyvytön weka-lintu (suomeksi ilmeisesti vekaluhtakana) sekä suuri, kauniin värinen uudenseelanninkyyhky tulivat tutuiksi. 

Ennen eurooppalaisten tuloa saarilla ei ollut lainkaan nisäkkäitä hylkeitä ja lepakoita lukuun ottamatta. Uusi-Seelanti onkin ollut aikoinaan lintujen paratiisi. Surullista kyllä, nykyään moni laji on uhanalainen tai jo kuollut sukupuuttoon muun muassa metsästyksen tai eurooppalaisten mukanaan tuomien vieraslajien seurauksena. 

Etelä-Saarella liikkuessaan kannattaa pitää silmänsä auki: Luotettavasta, kerran jo sukupuuttoon julistetusta uudenseelannin kokakoa koskevasta näköhavainnosta on tarjolla 10 000 Uuden-Seelannin dollarin, eli noin 6000 euron palkkio. 

Alkuillasta palattuamme Nelsoniin Australian metsäpalojen tuhkapilvi sumensi taivaan, jonka olisi kuulunut olla sinä päivänä kirkkaan pilvetön. Jo kansallispuistossa vierailun aikana oli aurinkoisen maiseman yllä leijunut kevyt sumuisa utu, johon emme olleet osanneet kuitenkaan kiinnittää sen kummemmin huomiota. Nelsonissa taivas tummui kuitenkin ihan kunnolla niin, että paikallisetkin tulivat ulos näkyä ihmettelemään. Aurinko mollotti punaisena savusumun takaa. 

Päivät 12 ja 13: Merikarhujen ja valaiden Kaikoura

Seuraavana aamuna savusumu oli hälvennyt ja matkamme jatkui aurinkoisessa säässä halki Malboroughin viinialueen kohti Kaikouran merenrantakaupunkia. Siellä tulisimme viettämään reissumme kaksi viimeistä yötä.

Malborough on Uuden-Seelannin suurin viininviljelyalue ja kuuluisa alueen tuottamasta Sauvignon Blanc -viineistään. Kilometrien mittaiset viiniviljelmät vilisivät auton ikkunassa.  Moni viinitila olisi ollut avoinna myös vierailulle ja maistiaisille – nyt jälkikäteen semisti kaduttaa, ettei hyödynnetty tuota oivallista tilaisuutta viinipaussille. 

Kaikourassa saimme viimeisten päivien aikana muun muassa seurata satoja rantakallioilla lekottelevia merikarhuja ja niiden temmeltäviä poikasia sekä ihmetellä luonnonvoimien muovaamaa maisemaa. 

Reissumme viimeisellä päiväpatikkaretkellä kävelimme osan matkaa rantakallioilla, jotka olivat olleet merenpohjaa vuonna 2016 tapahtuneeseen 7,5 magnitudin maanjäristykseen saakka. Maanjäristyksen seurauksena merenpohja kohosi useita metrejä. Se muokkasi maisemaa siten, että esimerkiksi alueen kartat on jouduttu piirtämään kohoaman vuoksi uudestaan. 

Uudessa-Seelannissa vieraillessaan kannattaa varautua siihen, että maa saattaa täristä. Maassa tapahtuu vuosittain yli 15 000 maanjäristystä, joista 100-150 kappaletta on tarpeeksi voimakkaita, jotta ihminen voi  ne tuntea. 

Päivä oli lämmin ja poutainen, maisemat hienoja ja omalaatuisia; merikarhut kruunasivat luontoelämyksen. Pikkuhiljaa ajatuksiin alkoi kuitenkin hiipiä myös haikeus; kohta tämä upea reissu olisi tulossa päätökseensä. 

Viimeisten öiden leiripaikkamme sijaitsi vain noin 10 metrin päässä merenrannasta, hieman Kaikouran keskustan ulkopuolella sijaitsevalla Kaikoura Peketa Beach Holiday Parkissa. Heti uuteen leiriimme saavuttuamme näimme onneksemme rannalta käsin valaan nousevan muutamia kertoja pintaan meren syvyyksistä. Olimme ihan innoissamme, että meitä sattui tällein onnistamaan! 

Kaikoura on hyvin suosittu valassafarikohde. Tälläkin kertaa muutama vene ja pienlentokone pyörivät sillä suunnalla, missä valas oli tullut pintaan. Kaikoura on ilmeisesti yksi kolmesta paikasta maailmassa, jossa voi bongata kaskelotteja vuoden ympäri (edit: aiemmin käänsin kaskelotin, sperm whale, virheellisesti maitovalaaksi – suuret pahoittelut tästä!). Meidän bongaamamme valas oli väristä ja suuruudesta päätellen todennäköisimmin miekkavalas. 

Vietimme rannalla vielä monet tuijotteluhetket; iltaisin viinilasilliset ja aamuisin kahvikupit kädessämme. Näitä merten arvoituksellisia jättiläisiä ei enää kuitenkaan sen koommin näkynyt. 

Päivät 14 ja 15: Auckland ja reissun haikea päätös

Kaikoura jäätyä taakse vuorossa oli enää viimeinen parin tunnin ajomatka Christchurchiin. Siellä palautimme uskollisen (mutta kovaruokaisen) Jucy-campervanimme takaisin vuokraamoon ja lensimme samana iltana Pohjoissaarelle Aucklandiin. 

Tuntui melkoiselta luksukselta majoittua Aucklandissa reilu 30 neliön hotellihuoneessa King Size -kokoisen sängyn valkeissa lakanoissa sen jälkeen, kun edelliset kaksi viikkoa oli tullut elettyä niin simppelisti ja nukuttua ahtaasti campervanin alkovissa katon rajassa. 

Grand Central Serviced Apartments -hotellin huoneet oli rakennettu vanhan rautatieaseman sisään, joten paikka oli melkoisen omaleimainen ja vajaan 40 euron hintaansa nähden ihan kelpo yhden yön majapaikka. 

Viimeisenä päivänä Aucklandissa oli vielä aikaa nauttia täydellinen brunssi Wiona Forever -nimisessä, aivan täydellisen ihanassa kahvilassa (tälle vahva täyden kympin suositus!) ja kierrellä jonkin aikaa kaupungilla. Aucklandin keskustasta ei  valitettavasti jäänyt oikein mitään erityistä mieleen; lukuisat rakennustyömaat ja auki revityt kadut antoivat paikasta vähän sekavan fiiliksen. 

Sitten tuli aika hyvästellä vanhempani ja suunnata Craigin kanssa jälleen lentokentälle. Seuraavaksi ottaisimme suunnan kohti Ranskan Polynesiaa ja sen pientä, suhteellisen tuntematonta Moorean saarta. 

Tuntui haikealta ja surulliselta jättää Uuden-Seelannin seikkailut taakseen. Samalla olin super iloinen ja kiitollinen siitä, että ihan vielä ei tarvinnut palata takaisin kylmään ja pimeään Suomeen. Toisenlainen omatoimiloma odottaisi meitä vielä eksoottisessa Ranskan Polynesiassa. 

Unelma toteutui – mitä jäi käteen?

Palo riippumattomaan campervan-reissailuun kasvoi

Uusi-Seelanti lunasti henkilökohtaisesti mun kaikki, jo etukäteen korkealla olevat odotukset. Tätä reissukertomusta kirjoittaessani käyttämät lukuisat kliseiset ylistyssanat eivät riitä antamaan oikeutta kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle ja luonnon monimuotoisuudelle, jota saarella reisssatessamme parin viikon ajan saimme kokea. 

Vaikka elimmekin suhteellisen yksinkertaista ja olosuhteiltaan vaatimatonta elämää campervanissa matkatessamme ja majoittuessamme, ei itselläni ehtinyt vielä tuossa ajassa iskeä tylsistyminen tai turhautuminen. Päinvastoin; nälkää ja intoa olisi riittänyt uskoakseni vielä viikoiksi eteenpäin. 

Ilman vanhempieni mukanaoloa olisimme todennäköisesti olleet Craigin kanssa vielä astetta seikkailuhenkisempiä ja yöpyneet enemmän freedom camping -tyylisesti luonnon helmassa, leirintäalueiden mukavuuksien ulkopuolella.

Campervan-elosta inspiroituneina saimme ekstrakipinää jatkaa Craigin kanssa unelmien reissupakumme metsästystä Suomeen palattuamme – ja reilun kahden kuukauden kuluttua  tulisimmekin löytämään rakkaan Ford Transitimme.  

Lampaiden luvattu maa

Upean luonnon lisäksi Uudesta-Seelannista jäi päällimmäisenä mieleen todella ystävälliset, rennon oloiset paikalliset ihmiset, tuhannet vehreillä laidunmailla, kukkuloilla ja vuorten rinteillä laiduntavat lampaat (käsittämättömät 26 miljoonaa kappaletta!) sekä se, miten yllättävän harvaan asutulta Eteläsaari loppujen lopuksi vaikutti. 

Niin sanotut kaupungitkin olivat yllättävän pieniä – Queenstownissa vain 16 000 vakituista asukasta, Kaikourassa 4 000. Varsinkin saaren eteläosissa tuli ajettua pitkä pätkiä ilman, että eteen tuli yhtäkään kunnollista asumusta.

Uusi-Seelanti onkin Suomen tapaan pinta-alaan suhteutettuna yksi maailman harvimmin asutuista valtiosta. Suurin osa 4,8 miljoonasta uusiseelantilaisesta on lisäksi keskittynyt asumaan Pohjoissaaren suuriin kaupunkeihin. Eteläsaarella asustaa vain noin miljoona “kiiviä”.

Hintataso

Uusi-Seelanti ei mielestäni ollut kaiken kaikkiaan mitenkään huomattavan kallis. Monilta osin, esimerkiksi kahviloissa ja ravintoloissa, hintataso oli jonkin verran Suomea edullisempaa. Leirintäalueiden hinta-laatusuhde ns. Holiday Parkeissa oli kotimaahan verrattuna mielestäni selkeästi parempi.

Sen sijaan mikä ei ollut halpaa, oli bensiini. Meidän Jucy-campervan hörppi nimenomaan bensaa, ei dieseliä. Ja ahkerasti hörppikin. 

Kannattaakin varautua campervanilla Uutta-Seelantia reissatessaan budjetoimaan reilusti polttoainekuluihin. Pienen tankin ja automaattivaihteiston vuoksi tuntui, että saatiin olla jatkuvasti huoltoasemalla löpöä tankkaamassa. Tämä kävi myös ennakoitua enemmän kukkaron päälle, vaikka meitä olikin onneksi neljä henkilöä kuluja jakamassa. 

Myöskään itse campervanin vuokraaminen ei ole mitään halpaa touhua. Meidän Jucy-camperavanin hintalappu kahden viikon vuokran osalta oli noin 2000 euroa. Jos tiedossa on pidempi reissu, kannattaakin harkita ostavansa campervaninsa käytettynä ja myydä se reissun päätyttyä jälleen eteenpäin. 

Lopuksi ilouutinen: Viini on hyvää ja edullista! Marketista voi saada kelpo pullon paikallista tuotantoa jo noin viidellä eurolla.

Kerrospukeutuminen ja oikea varustautuminen

Uuteen-Seelantiin matkaavan kannattaa myös  huomioida sään arvaamattomuus. Vuodenajasta riippumatta luonnon helmaan, etenkin vuorille, lähtiessä on hyvä varautua aina kerrospukeutumalla, säänpitävillä vaatteilla sekä vähintään maltillisilla ruoka- ja juomavarannoilla.

Sateen- ja tuulenpitävä Patagonian kevyt tuulitakki oli itselläni reissun tärkein ja monikäyttöisin yksittäinen vaatekappale. Se kulki aina päivärepussa mukana lämpötilasta ja kelistä riippumatta, niin luonnon helmassa kuin kaupungeissakin. 

Surullinen fakta on se, että Uuden-Seelannin erämaihin menehtyy vuosittain varomattomia matkailijoita. Suuri osa näistä onnettomuuksista voitaisiin välttää asianmukaisesti sääolosuihteisiin varustautumalla sekä viranomaisten varoituksia ja tiedotuksia noudattamalla. 

Tarkkana ratin takana 

Kannattaa valmistautua henkisesti vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, jottei tämä tule täytenä järkytyksenä paikan päällä siinä vaiheessa, kun pitäisi tarttua rattiin.

Ajaminen Uudessa-Seelannissa ei kaiken kaikkiaan vaikuttanut onneksi erityisen haastavalta. Meillä kuskin paikalla vuorottelivat isäni ensikertalaisena sekä vasemmanpuoleisen liikenteen ekspertti Craig. Mutkittelevilla, mahdollisesti lumen liukastamilla vuoristoteillä tulee toki olla tarkkana, mutta ainakin Eteläsaarella liikenne oli kaiken kaikkiaan hyvin maltillista. Kaupunkien ulkopuolella sai monesti ajella ihan rauhassa ilman ruuhkia. 

Suurimpana liikenteen turvallisuusriskinä matkailijoille vaikuttaakin olevan henkeäsalpaavan hienot maisemat – kuskin keskittyminen kun saattaa herpaantua ja katse eksyä tieltä ikkunasta avautuvia toinen toistaan upeampia näköaloja ihailemaan.

Valokuvaus-pysähdyksillä on tärkeää huomioida liikenneturvallisuus ja varmistaa, että auto on asianmukaisesti pysäköitynä – ei siis missään nimessä keskellä tietä tai vaarallisesti mutkan takana piilossa.

Uudessa-Seelannissa ajaakseen suomalainen tarvitsee kansainvälisen ajokortin. Autoliiton sivuilta löytyy ohjeet kortin tilaamiseen. 

Kannattaako palata?

Entä palaisinko Uuteen-Seelantiin vielä tämän kokemuksen jälkeen uudelleen? Todellakin! Saimme mahdutettua kahteen viikkoon suurimman osan Eteläsaaren suosituimmista kohteista, mutta paljon jäi silti vielä näkemättä ja kokematta. Puhumattakaan Pohjoissaaresta, jota ei ehditty tutkia vielä yhtään Aucklandia lukuun ottamatta.

Uusi-Seelanti meni heittämällä mun kaikkien aikoijen TOP 5 -reissuelämysten joukkoon. Rakastuin tähän kaukaiseen, maagisen kauniiseen saarivaltioon vähintään yhtä kovaa kuin osasin odottaa. Ja vaikka matka on pitkä, paluu ennemmin tai myöhemmin on varmaa.